Noita ja puistokemisti

Nämä ovat uudet nimeni tälle kesälle. Ensimmäisen antoi Insinööri ja toisen Töllin rinsessa. Kieltämättä molemmat ovat kuvaavia, sillä olen innostunut kasvivärjäyksestä. Kaikki alkoi ihan viattomasti matonkuteista, mutta nyt homma on lähtenyt ihan käsistä... :)

Löysin nyttyrän puuvillatrikookudetta, joka oli vähän epämääräisen väristä luonnonvalkoista ja ajattelin värjätä ne pesukoneessa. Nooh, kaupat oli kiinni ja heti piti päästä kokeilemaan niin eihän siinä auttanut muu, kuin turvautua saatavilla oleviin aineksiin. Keräsin pihapiiristä lupiinia ja sainkin upeita väriliemiä aikaiseksi, mutta väri ei tarttunut ja nyt kuteet ovat vielä epämääräisemmän värisiä, kuin lähtötilanteessa.

Siitä ajatus sitten lähti kuitenkin itämään, entä jos vaikka villalankoja kokeilis...

Verkostahan löytyy kaikki tarpeellinen tieto aloittamiseen ja ystävällinen naapurini lainasi pari kirjaa ja homma alkoi luistaa. Puretusaineet (värin kiinnitykseen ja sävyyn vaikuttavat aineet) oli vaikeita löydettäviä, mutta luovuudella niistäkin voi selvitä.

Ostin tavallista 7veljestä lankaa ja tein pieniä 30-50 gramman vyyhtejä, koska minulla ei ollut käytössäni suurta kattilaa aloittaessa. Käytin kolmea väriä lähes kaikissa liemissä. Kuvassa ovat koiranputkiliemessä vasemmalta alkaen harmaa, valkoinen ja luonnonvalkoinen.

Lopputulos koiranputkivärjäyksessä on alarivissä samassa järjestyksessä, kuin ylemmässä kuvassa. Harmaat ovat lupiinin sinisten kukkien väriliemessä olleita ja koska käytössäni ei ollut silloin mitään puretusaineita, niin padassa oli mukana ruosteinen hevosenkenkä (rautaoksidi). Sinisten lupiininkukkien väriliemi on tumman lilahtavan punaista, josta tulee harmaata (?) väriä lankaan ja hevosenkenkä ei juurikaan muuttanut värisävyä mitenkään, ehkä vähän sinetävämmäksi harmaaksi sanoisin.

Mesiangervolla tuli melkein identtistä väriä koiranputken kanssa. Valkoiseen lankaan laitoin vyyhtiin muutaman tiukan lankasolmun, jotta saisin pätkävärjättyä lankaa. hyvin toimi. Näissä puretteena on aluna. Pitkän haeskelun jälkeen löysin sitä yhdestä apteekista. Rautavithrilliäkin löysin ja kokeilin sitä pieneen mesiangervoväriliemeen ja johan pomppas! Väri muuttui ihan pikkusen verran..

Mesiangervo ja rautaoksidi yhdessä tuottivat tummansuklaanruskeaa väriä! On tämä kemia sitten ihmeellistä. :)

Tässä on myös sinisiä lupiinin kukkia, mutta keittelin padassa kuparipannua lankojen kanssa. Netistä kuvia katsellessa kuparilla on joku saanut melkein turkoosin sinisistä, mutta kun minulla ei sitä ollut, niin pannu tuotti vihertävää harmaata. Minun koneellani ainakin näyttö vääristää todellisen sävyn harmaaksi.  No, koska niitä lupiininkukkia meidän mäeltä maalta löytyy, niin kokeilin erittäin epäortodoksista sekoitusta ja laitoin liemeen mukaan punaista elintarvikeväriä...

Ja lopputulos oli tämä! Kauniita kanervan sävyjä alunalla puretettuna.

Ihan oikeastihan tässä hommassa ei ole mitään järkeä. Hirveä ähräys, lotraus ja keitteleminen ja lopputuloksena on 100 g värjättyä lankaa. Mut hei, ihan järjettömän hauskaa ja yllätyksellistä. Sienilläkin voi värjätä ja syksylla taatusti tulee mukaan uusia sienilajeja poimintaan. Aikaisemmin ei olisi tullut mieleenikään kerätä veriseitikkejä. Siitä kuulemma tulee kaunista punaista väriä...
Forrest Gumpin äitiä mukaellen:

Life is like colouring pot, you never know what you get!

Innostumisia leijailee

Keväisen heräilen yleensä aina johonkin tekemiseen. Välillä se on uutta kokeilua, välillä vanhaa tuttua, mutta enemmän tai vähemmän se aina vie mennessään. Nyt se on ikivanhaa ja samalla ihan uutta. Olen siis opetellut pistoja uudelleen lähes 30 vuoden jälkeen ja kivaa on - flowtakin on jo havaittavissa.

Vanha verhopätkä, muutama tilkku ja kirjontakehys ovat olleet pääosassa viime päivinä.

Ihan kaikki pistot ei osu kohdalleen ja vinksottaakin vähän sinne ja tänne, mutta olen päättänyt kutsua tekemistäni kansankirjonnaksi. Eikös se ole vähän kuin tapana? Ite-taiteiljatkin tekee kansantaidetta, niin samalla logiikalla mennään. Kansanomainen kirjonta taas on ihan pro-hommaa.

Miten ne pykäpistot meneekin aina noin vinoon? Olisi ilmeisesti pitänyt aloittaa suorakaiteista ja vasta harjoittelun jälkeen siirtyä pyöreisiin?

Lähdin hakemaan yhtä mieluista kirjontakirjaa kirjakaupasta pitkän harkinnan jälkeen. Olin valmistautunut siihen yli vuoden sillä ajatuksella, että en tee heräteostosta. Järkeilin, että jos olen siitä haaveillut jo vuoden, niin se ei ole enää heräteostos ja kirjonta ei ehkä ole ohimenevä ihastus.

Kirjakaupan hyllyltä ei löytynyt sitä, mitä lähdin hakemaan ja kaikki muut vaihtoehdot olivat ei-niin-mieluisia. Onneksi kävelin outlet-osastolle ja siellähän se kirja oli yli -50% alessa. Samalla löytyi kaksi muutakin tosialesta ja sain kolme kirjaa halvemmalla, kuin olin ajatellut yhdestä maksaa. Kannatti siis harkita!

Poikkesin kirppikselläkin ja ihan ensimmäisenä katsoin, että kyllä on kivan värinen kirjan kansi (keväällä turkoosi loistaa ihan joka paikasta silmilleni) ja tarkemmassa syynissä siitä löytyi muutenkin hieno kansi.

Kyse oli kolmen kirjan sarjasta ja se oli puoleen hintaan alkuperäisestä hintapyynnöstä.

Ylimpänä oleva oli kirpulta jo aikaisemmin tarttunut mukaan, mutta nuo sini-turkoosit on ihan huiput ja löytö lauantailta. Kirjat ovat alunperin italialaisia ja tehty vuonna 1966. Ne ovat suomennettu vuonna 1974. Ensimmäinen kirja on täynnä neule- ja virkkaustekniikoita, toinen kirja erilaisia kirjontatapoja ja -tekniikoita ja kolmas on pukuompelu ja kankaan kudonta. Uijui pojjaat ja tytöt! 300 sivua täynnä erilaisia kirjontatekniikoita. Olen NIIN onnellinen näistä. Kaikki kolme kirjaa olivat yhteensä 6 euroa! Tässä on muutama näytekuva kirjan sisällöstä:

Erilaisia pykäpistomalleja
(en edes tiennyt, että niitä on monta erilaista versiota)

Hienoja mallipiirroksia suoraan lapsuudestani.

Huomaa ripset, vyö ja korut kädessä!

Siis jos en kirjo, niin selailen näitä kirjoja yhä uudestaan ja uudestaan. ;D

Tässä on vielä kokonaisena vaiheessa oleva tyynynpäällinen ja kuten värityksestä huomaatte, se on menossa Taloon Maalle. Tuo alin kuvio näyttää ihan selällään olevalta pusuhuuliselta mittarimadolta ja sen yläpuolella olevalla on silmät ristissä kun haistelee auringokehräkukkaa. Kuten huomaatte, me kansankirjojat saamme suurimman inspiraation ja innoituksen luonnosta. ;D

Pannukakku, ehkä paras ikinä

Kirjoittelin joskus pari vuotta sitten keittokirjasta vuodelta 1936, jonka löysin kirpparilta. Laitoin silloin pannukakun ohjeen postaukseen, mutta en koskaan ottanut kuvia tekemästäni pannukakusta. Nyt virhe on korjattu ja voi veljet tämä on herkullista. Satunnainen Paula kommentoi jo silloin postaukseen, että hän on tehnyt samaista pannaria ja kehui sitä herkullisimmaksi ikinä. Totta joka sana.

Uunin luukusta kuvattuna näyttää tältä.

ja uunista tulleena se näyttää tältä.

Pannukakku 1.    Kal. 3581
½ l kermaa (laitoin puolet kermaa ja puolet maitoa)
4 munaa
100 g sokeria
50 g voita
250-300 g vehnäjauhoja
½ tl. kardemummaa
½ tl. kanelia
Muna ja sokeri vatkataan ja siihen sekoitetaan sulatettu voi, mausteet, kerma ja vehnäjauhot vähitellen. Taikina kaadetaan voideltuun vuokaan ja sitä paistetaan hyvässä lämmössä 1 tunti. Pannukakku kaadetaan pois vuoasta vadille ja tarjotaan kuumana.
Lisäkkeet: sokeri, hillot ym.
Tähteet: Jaljelle jäänyt pannukakku leikataan viipaleiksi ja ladotaan kerroksittain hillon kera jälkiruokamaljaan sekä peitetään kermavaahdolla.



Ei muuten jäänyt tähteitä yhtään, nada. Kaik' män.

Riehakkaat pakettikortit

Jos kaipaat oikein piristävää askarteluhetkeä, tee pakettikortteja. Näitä iloisia kortteja on suorastaan riemullista suunnitella, leikata ja liimata - ne valmistuvat melkein itsestään.

Lainaus kirjasta Lahjoja rakkaudella, sivu 141.

Kierrätyskeskusksesta ostin ison kasan kirjoja vitosella. Mukana oli aivan mielettömän hieno venäläinen satukirja. Kuvituksena oli akvarellipiirustuksia (vai maalauksia?) ja olin aivan myytynä niihin. Yleensä olen todella nihkeä kirjojen palasteluun ja leikkaamiseen, mutta tämän kohdalla tein poikkeuksen.


Lahjoja rakkaudella kirjassa oli pakettikorttien ohje ja erilaisia sabluunoja niiden tekemiseen. Pisto sydämessäni leikkelin kuvia (kaikki pienet kuvat ensin, isommat jätin kortteihin tarveaineiksi) ja liimasin niitä käsin tehdylle paperikartongille. Kannattaa klikata kuvat suuremmiksi, jos haluat nähdä piirustukset tarkemmin.

 Piirustusten värit ovat herkulliset täynnä kevättä!

Jätin alareunaan tilaa kirjoitukselle osaan kortteja.

Synkemmätkin värit ovat kauniita mielestäni

Kiinnitysnauhaksi laitoin jämäpaloja jemmoistani.

Tekemisen huumassa löysin joskus ammoin varastoon ostamiani tarroja ja tein samalla periaatteella myös niistä pakettikortteja. Maailman helpointa arkartelua: liima tarra kartonkiin ja leikkaa se reunojen mukaiesti irti. Tee reikä reijittäjällä. That's it.

Kirjasta tehdyt pakettikortit vaativat sentään vähän suunnittelua, että mistä kohdasta leikkaa kuvan... Todella mukavaa askartelua työpäivän jälkeen. Pientä, helppoa ja nopeaa. Kirjasta napattu otsikko lupaa riehakkaita kortteja, mutta tiedä häntä. Olin vissiin vähemmän riehakas näitä tehdessä. Ehkäpä se seuraava satsi sitten on riehakkaampi.

Remppahommissa on tapahtunut edistystä, kohta alkaa saunan panelointi ja laatoitus. Ette muuten usko, että toivon todellakin sen valmistumista. En malta odottaa, että saisin työhuoneen taas käyttöön ja tavarat sinne järjestykseen. Unelmoin siitä, että kuinka helppoa askartelu voisi olla kunnon työtilassa, huoh.

Ihana valo, sinä olet aurinko!

Vanhanaikaiset paperimassamunat

Löysin kirpparilta Eva-Marie Wilken kirjan Lahjoja rakkaudella. Siihen oli kerätty kaikki ne tuunaus- ja askertelujutut, joita olen pitänyt to-do-listalla. Kauniiden kuvien inspiroimana päätin, että NYT on aika tehdä ne suunnitellut asiat. Mikäs sen helpompaa, kun mennä kirjaa läpi sivu kerrallaan ja tehdä vaan.

Kaksi paperimunaa ostin, mutta kaikki muut tarvikkeet ovat omasta takaa.

Maalasin ensin kirjavat massamunat askartelumaalilla ja päällystin munat kuivumisen jälkeen decoupage-liimalakalla. Näihin käytin mattalakkaa, pidän siitä enemmän kuin kiiltäväpintaisesta lakasta.

Päällystämiseen käytin lautasliinoja. Etualalla olevaan revin servetin paloiksi ja laitoin paloja sikinsokin. Rusetilliseen laitoin vain yhden kerroksen suorana, siis "suorana" niin kuin vaan voi kaarevan pinnan päälle laittaa.

Koristelin munat paljettinauhalla ja rik-rak-nauhalla. Napit on Tilda-sarjan haaraniittejä. Näitä kyllä olisi tehnyt enemmänkin, oli tosi mukavaa ja rentouttavaa näpräämistä.

Pikkuaskartelu oli mukavaa vaihtelua kun muuten viikonloppu meni panelien pintakäsittelyssä. Vedin valkoista saunasupia 170 metriä laudan pintaan. Valkoista saunaa pukkaa, ei voi mitään. :)


Kirjoituksen otsikko on suoraan kirjasta (sivu 17) ja suunnitelmissa on laittaa jokaisen kirjasta tehdyn jutun otsikoksi juurikin tuo kirjan otsikko. En kuvaa kirjan sivuja, koska en ole ihan varma, että miten nuo tekijänoikeudet asian kanssa menee. Oletan, että muutama kuva kirjasta on ihan ok, mutta jos kuvaan kaikki ja laitan tänne blogiin, niin siitä voi tulla sanomista. Tietääkö joku tarkemmin, että miten ne tekijänoikeudet tällaisessa tapauksessa menee?

Pikku-atsalea alkaa olla kukintansa loppupuolella, mutta ihanan herkkä ja kaunis se vielä on. Oikea hempukka.

Nauttikaa ihananasta auringonpaisteesta! Hetken jo luulin, että aurinko on mennyt hukan teille ihan kokonaan.

Meditatiivista ajatusvyöryä, kirjoja ja kokkailua

No olipas otsikko. Siltä se kuitenkin tuntuu, ajatusryöppy vailla kontrollia tai suotimia. Useimmiten se tapahtuu töistä lähtiessä, bussissa tai vaikka kahvilassa. Ainoa ehto sille on se, että olen yksin ja vieraiden ympäröimänä. Aistini terävöityvät, mutta mieli pään sisällä menee automaattiohjaukselle. Kuulen keskustelun pätkiä, jotka joko jäävät mieleen tai eivät. Tunnen tuulen ja kylmyyden, mutta ne eivät haittaa. Haistan tuoksuja, jotka tavallisena päivänä jätän huomioitamatta.

Ajatukset virtaavat soljuen vailla päämäärää, poukkoilevat ja kimpoilevat siksakkia tullen yhtä nopeaan kuin häipyvätkin. Mieli ei jää niitä käsittelemään, mutta se havainnoi kaiken melkein yliherkistyneenä. Olen monta kertaa miettinyt, että miten päädyn siihen tilaan ja miksi se joskus tulee. Koskaan se ei tule pyytämällä. Tila muistuttaa vähän kuin unta, vaikka olen mitä suurimmassa määrin virkeä.

Sen jälkeen iskee aina kirjoitusvimma. Kuvittelen (ja ehkä toivonkin), että se on se kuuluisa kirjailijan inspiraatio, joka on silloin tuloillaan tai meneillään. Pettyneenä kuitenkin luen kirjailijoiden kuvauksia kirjoittamisesta. Asettuvat työhuoneeseen ja tekevät raakaa tavoitteellista työtä 8-16. Pah, siihen meni sekin kirjailijaura. Ja sitäpaitsi, niitä inspiraatioita tulee niin harvoin, että eipä niistä taitaisi kirjaa syntyä. Haikuun voisi jäädä, jos niiden varassa olisi koko tuotanto.

Kuva ei liity aiheeseen mitenkään, mutta löysin Arbian fasaanisarjan
tarjoiluvadin kirppikseltä Taloon Maalle pilkkahinnalla.
Muiden sinivalkoisten joukkoon, oi olen iloinen tästä.

En mun nyt oikeastaan pitänyt noista jutuista kirjottaa, mutta se on kato tää kirjoittamisen pakko. You know, sitä tekstiä vaan tulee, kun näin luova ihminen. ;D
Hymiöt on hyviä. Niillä on hyvä merkata sarkasmi erikseen, jos vaikka joku ei sitä huomaa. Niin voisi käydä vaikka uusille lukijoillekin, jotka eivät vielä ihan kovin hyvin tunne. Niin että, tervetuloa vaan kaikki uudet lukijat, ilolla otan teidät vastaan.

Eipä tämäkään liity aiheeseen, mutta tästäkin olen iloinen.
Olen koko kesän yrittänyt löytää mieleistäni amppelia rivariin etupihalle.
Muutama viikko sitten tärppäsi vihdoinkin.

Piti kirjoittamani teille kirjoista, uusista löydöistäni. Tilasin muutama viikko sitten Christopher Paolinin fantasiaromaaninsarjan viimeisen osan. Maanantaina tekstari piippasi ja Suomalainen kertoi kirjan tulleen. Malttamattomana ryntäsin töiden jälkeen kaatosateeseen hakeakseni omani pois. En päässyt ulko-ovesta kuin muutaman askeleen sisälle päin, kun juutuin ale-pöytiin, auts.

Joululahjojakin jo ostin, mutta näistä nautin ihan itse. Sisustusguruni Tricia Guildin viimeisin kirja A Certain Style, kovasti ihailemani ideanikkarin Katja Rinkisen Vintagen Viemää ja aikoinaan tilkkuompeluun johdattamani Grete Gulliksen Moen Värikkäät tilkkulahjat. En oikeasti osaa valita noista neljästä kirjasta suosikkiani. Eikä ehkä tarvitsekaan, kaikki ovat kovin mieluisia ja kaikkia tulen selailemaan innolla. Paitsi tietysti Paolinin Perillisen luen selailematta, kun siinä ei ole kuvia. 937 sivua silkkaa todellisuuspakoa ja uppoutumista. Siksi en sitä uskalla edes ajatella aloittavani ihan vielä. Siihen jää kaikki muu tekeminen, kun ei vaan voi lopettaa lukemista.

Sitä muuta tekemistä riittää. Sain ihanalta vanhalta rouvalta itsekasvatettuja vihanneksia ja juureksia mielettömän määrän ja niissä riittää puuhaa. Jo aiemmin työkaverini toi kesäkurpitsaa ja siitä tein keittoa aasialaiseen tyyliin, mausteina korianteri ja inkivääri.

Kuvassa näkyvä mangoldi (jep, ei siis raparperi) on hauska, kaunis ja monipuolinen lehtijuurikas. Siitä tein mangoldi-ricottajuusto-risottoa ja kaapissa odottaa melkonen pussillinen maa-artisokkaa ja puolikas talvikurpitsa. Keittoa teen kummastakin ja maa-artisokasta myös gratiinia. Kurpitsapain tein eilen, röyh ja nam. Sisäinen Martta-Muumimammani hyrisee tyytyväisyyttä. Täysluomua kylmäkaappi väärällään, oijoi mitä ylellisyyttä.

Mukavaa viikkoa sinulle. Laita kumpparit jalkaan jos sade ahdistaa. :)

Patalappuja á la carte

Ihastelen kädessäni uuden uutta Suomalaista käsityökirjaa Patalappuja á la carte. Suhde kirjaan on erityinen minulle. Olen saanut seurata kirjan tekoa sivusta askel askeleelta valmiiksi tuotteeksi, sillä kirjan toimittaja on läheisin ystäväni Jaana Vehkasalo.
Lämpimät onnittelut Jaanalle hienosta ja onnistuneesta kirjasta!

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensin käsitelläään patalappujen ja keittiön historiaa lyhyesti ja kerrotaan koulukäsityön historiasta kuvin ja tekstein. Lukijalle osassa Jaana toteaa osuvasti, että "Patalappuihin sisältyy usein tärkeitä muistoja aina hellyyttävästä äitienpäivälahjasta koulukäsitöiden hikisiin hetkiin.".

Varsinaiset patalappujen käsityöohjeet on jaettu kolmeen kategoriaan: kuviolliset patalaput, kaksinkertaiset patalaput ja kohokuvioiset patalaput. Vaikeusasteita on kolme: helppo, vaikeahko ja vaikea ja kaikki mallit ovat tehty virkkaamalla. Eri osioiden väleissä on Sikke Sumarin herkullisen näköisiä ja kuulloisia reseptejä, keittiössähän niitä patalappuja käytetään.

Sisäkansi kirjasta

Ensivaikutelmani kirjasta on ihastus. Kirjan ulkoasu on kaunis, valokuvat ovat upeita (kuvaaja Ben Ilmoni) ja taitto onnistunut hienosti (taitto Hanna Välitalo). Kirjaa selatessa tulee heti tunne, että tuota pitää kokeilla, oi kuinka kauniita, missä mun virkkuukoukku on, miten tuo tehty, ahaa - noinko ne tehdään...
Ulkoasu on erityisen onnistunut mielestäni. Käsityökirja, joka on tehty tähän päivään.

Taito Uusimaa ja Tammi ovat mielestäni hienosti ajassa kiinni ja ovat napanneet käsityön olennaisen ytimen juuri tähän kirjaan. Käsityön edelleen nouseva innostus ja nykyihmisen kiireinen elämä luo paineita myös käsityökirjallisuuteen tai muuhun tarjontaan. Kansalais- tai työväenopistojen pitkät koko vuoden kestäväät kurssit ovat laskeneet suosiotaan vuosi vuodelta. Ihmiset haluavat nopeasti valmista ja pitkäjänteisyys harrastuksessa on usein mahdotonta tai ei mieluista.

Patalaput ovat nopeita, pieniä ja käsityö on helppo napata mukaan vaikka automatkalle. Lappuihin saa kätevästi käytettyä kaikki langan jämät ja patalappu on aina tarpeellinen itselle tai lahjaksi. Kirja tulee olemaan itselläni ahkerassa käytössä, sen tiedän jo nyt. Ensimmäisenä malleista aion kokeilla Keittiöprinsessaa, tai ehkä Iloista keittiötä, tai sitten kuitenkin ehkä Aamukahvilla...

Kirjasta ottamani valokuvat ovat valitettavan kehnoja ja eivät anna oikeutta kirjalle. Todellisuus on jäljitelmää parempi.

Suosittelen lämpimästi kirjan hankkimista omaan hyllyyn ja käyttöön. Se on myös oivallinen lahja käsityön harrastajalle.

Niin ja muuten,  tämä ei ole maksettu mainos. :) Pitäisin kirjasta todella paljon myös silloin, vaikka tekijänä olisi joku muu kuin ystäväni.

Tehtaan varjossa

Vai että jäi lukeminen? Aloitin eilen illalla uuden kirjan, heräsin aamulla kuuden aikaan ja jatkoin lukemista puoli yhdeksään. Oletteko muuten koskaan kesäaamuna istuneet ulkona yksin aamun sarastuksesta auringon paisteeseen? Se oli tämän kesäni yksi kohokohdista, autuaallinen rauha ympärillä ja tuhansien lintujen sirkutus korvissani.

Siinä se sitten oli, luettuna. Kirja, johon tartuin melkein pelonsekaisin tuntein. Klassikko suomalaisessa kirjallisuudessa, kirja, jonka jokaisen pitäisi lukea. Mitä jos en pidäkään siitä? Mitä jos se onkin tylsä? Kamalaa, jos lupaukseni mukaisesti postaan jokaisen luetun kirjan ja minulla ei olekaan siitä mitään sanottavaa? Toisin kävi. Pehmeäkantinen opus, kirpulta 50 senttiä, oli paljon enemmän arvoinen.

Tehtaan varjossa

Toivo Pekkanen

Kirja kertoo nuoren pojan kasvutarinan mieheksi kansalaissodan jälkeisessä ajassa. Kirja on julkaistu vuonna 1932. Toivo Pekkasen oma elämänkerta on hyvin lähellä kirjan päähenkilön elämän kaarta ja ei voi välttyä ajattelemasta, että kirja olisi oma elämäkerrallinen.

Huoleni ennen kirjan lukemista oli turha, pidin kirjasta ja paljon pidinkin. Teksti on helppolukuista, jouhevaa ja hyvin etenevää. Toki on huomioitava teoksen ikä. Jotkut sanat ja lauseet ovat vanhahtavia, mutta eivät kiusallisella tavalla.

Kirjasta on mainittu, että se on kirjoittajan läpimurtoteos ja en ihmettele sitä lainkaan. Tyynesti ja kiihkoilematta, kummankaan vastapuolen puolesta tai vastaan julistamatta, kirja kertoo kaupunkiköyhälistön elämästä rehellisesti ja kaunistelematta, mutta myöskään sitä kauhistelematta.  

Ihmisten jakautuminen yhteiskunnallisesti ei rajoitu ainoastaan niihin kolmeen neljään pääluokkaan, jotka vihamielisesti ja vastakkaisina esiintyvät vaaleissa ja valtiopäivillä. Kukin luokka jakautuu vielä lukemattomiin kerrostumiin, sillä ihmisen keskuudessa on asianlaita kerta kaikkiaan niin, että toiset ovat ylempänä ja etevämpiä kuin toiset tai ainakin ovat olevinaan. Puhe tasa-arvoisuudesta on vain unelma, sillä eriarvoisuus kuuluu itse inhimilliseen luontoon. Tietenkin on hirveän epähumaania puhua näin, mutta se ei mitenkään tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että heti, kun joku meistä saa tuntipalkkansa nostetuksi kymmeneen markkaan, ei hän enää tunne tarvetta kunnioittaa naapuriaan, joka yhä tekee työnsä viidellä markalla.

Välillä tuntuu, että Pekkanen kirjoittaa sormi pystyssä opettajamaisesti kertoen. Laitan sen kirjan iän piikkiin. Nekään kohdat eivät häirinneet lukuintoani. Hyvä ja lukemisen arvoinen kirja, varsinkin jos suomen lähihistorian tapahtumat kiinnostavat, mutta sekään ei ole välttämätöntä. Kasvutarina sinänsä ei vanhene koskaan, tapahtumat ja miljööt ympärillä vain vaihtuvat.

Hauskana yksityiskohtana bongasin kirjasta mielestäni huvittavan jutun. Kirjan päähenkilö harrastaa lukemista intohimoisesti (kuten Pekkanenkin nuoruudessaan) ja huomioni kiinnitti päähenkilö Samuelin parhaiden ystävien nimet: Frans ja Eemil. Eivät liene sattumalta valitut nimet ottaen huomioon Pekkasen lukuinnon nuorena miehenä.

He olivat laskeutuneet köyhälistöperheestä kurjalistoperheeksi, paikastaan tietoisesti taistelevasta perheestä yhteiskunnan armoilla eläväksi perheeksi, ja heidän suhteensa ympäröiviin asioihin oli täysin muuttunut. Heillä oli nyt asioita köyhäinhoitohallitukseen sen sijaan, että he ennen olivat vaatineet korkeampia palkkoja ja muita oikeuksia yhteiskunnalta. Nyt he eivät vaatineet mitään, vaan anoivat, mikä on aivan eri juttu.

Molemmat yllä olevat lainaukset ovat niin täysin ajankohtaisia, kuin vain olla voi. Ihmisen luonto ei näemmä muutu koskaan. Tämä kirja oli taas yksi konkreettinen esimerkki siitä luettuna.

Vielä lainaus kirjan lopusta, voisi kai sanoa, että onnellisesta lopusta:

Hän oli nyt mies, valmis mies. Näennäisesti hän pitelee omissa käsissään kohtalonsa kaikkia lankoja. Kesät ja talvet tulevat ja menevät, vuodet tulevat ja menevät. Väliin on kaunis ilma, väliin rumempi, toisinaan tulee päivien katkeamattomasta jonosta esiin erittäin miellyttävä päivä, josta muisto säilyy vielä kauan jälkeenpäinkin, toisinaan taas päinvastoin.

Sitähän se elämä on.

Vastatuulen laiva

Seuraavaksi lukemani kirja kuuluu siihen kassilliseen teoksia, jotka ostin jo talvella kirpparilta pilkkahintaan. Muistaakseni kokonainen paperikassillinen kirjoja maksoi alle 20 euroa. Ostamani kirjat valikoin tarkoituksellisesti sellaisia, joista minulla ei ole aikaisempaa kokemuspohjaa. Monta mielenkiintoista kirjailijaa, joista olen kuullut tai lukenut jostain.

Yksi näistä on Jaan Kross. En ole aikaisemmin lukenut Krossin tuotantoa ja en etukäteen tiennyt, mitä odottaa kirjalta. Ilmeisesti valitsemani kirjan tyylilaji on Krossille tyypillinen. Takakannessa sanotaan …rinnan faktaa ja fiktiota kuten Krossin romaaneissa aina…

Kirja kertoo Bernhard Schmidtistä, virolaisesta maailmankuulusta keksijästä ja kaukoputkien peilien hiojasta ja optiikan kehittäjästä. 

Jaan Kross

Vastatuulen laiva

Ote tekijän esipuheesta:

Niinpä siis, kirja jonka olette avannut, ei ole Bernhard Schmidtin elämäkerta tieteellisessä eikä kansantajuisessa mielessä. Jos venyttää romaaninmuotoisen elämäkerran käsitettä vahvasti romaanin suuntaan, tätä kirjaa voisi ehkä kuvata elämänkertaromaaniksi. Mutta kirja on tekijänsä mielestä kuitenkin ennen kaikkea romaani. Mikä merkitsee lähinnä sitä, että historialliset ja sepitteelliset seikat ovat kirjan kansissa tasavertaisessa asemassa.

Ensimmäiset sata sivua oli mielestäni kovin päällekäyviä ja jollain tapaa hengästyttäviä. Kertomus alkaa Schmidtin kertojaäänellä, mutta se on poukkoilevaa, hajanaista ja tiedon määrä eri asioista, ihmisistä ja paikoista on valtava.  BS:stä saa ihmisenä sellaisen kuvan, että hän on ylimielinen, itsekeskeinen ja varma omasta neroudestaan. Toisaalta taas hän äärimmäisen epävarma ja epäilee omia kykyjään. Hän on ristiriitaisuuksia täynnä, välillä häpeilee fyysistä vajavaisuuttaan ja välillä hän on äärimmäisen ylpeä, ettei ole antanut sen vaikuttaa elämäänsä kuin positiivisella tavalla. Toisinaan hän kaipaa fyysistä läheisyyttä kumppanin kanssa ja välillä taas käyttää prostituoitujen palveluksia ilman henkisiä vaatimuksia tai painolasteja. Ehkäpä Kross tällä tavalla kertoo BS:n neroudesta tai yleensä nerouden vaikutuksesta ihmiseen.

Toinen luku on kirjailijan kertoja minä, joka haastattelee BS:n aikalaisia (sama toistuu kirjassa myöhemminkin erillisinä lukuina). Tässä luvussa vahvistuu entisestään päähenkilön vastenmielisyys. Toisaalta kirjailija minä yrittää inttää, että kyseessähän oli nero ja antaa samalla ymmärtää, että nerojen ei odotetakkaan olevan inhimillisiä ihmisiä.

Alkupuolisko kirjasta oli minulle raskasta luettavaa. Olisin kovasti halunnut pitää kirjasta tai olisin toivonut, että voisin samaistua kirjan johonkin henkilöön. Kirjoitustyyli oli minulle liian päälle käyvää ja jollakin tasolla olin lähes kokoajan ärsyyntynyt. Kirja ei etene kronologisessa järjestyksessä ja minulla oli vaikeuksia hahmottaa, että mitä aikaa kussakin kohdassa eletään, kenestä puhutaan ja mitä tapahtuu. Viiveellä nämä kaikki seikat avautuivat, mutta lukemisen nautinto oli jo ehtynyt siinä vaiheessa. Kirjaa eteenpäin lukiessa, ymmärsin, että miksi kirjailija on näin toiminut, mutta mielestäni se ei ollut hyvä ratkaisu.

Kross rakentaa romaanissaan päähenkilön mielestäni ulkopuoliseksi lähes kaikkiin tapahtumiin, vaikka hän on läsnä jokaisessa kohdassa kertomusta. Onko se tyylikeino korostaa BS:n yksinäisyyttä tai ulkopuolisuutta maailmassa vai Krossin tapa kirjoittaa?

BS on juuri saanut valmiiksi mullistavimman keksinnön teleskooppien alalla ja keskustelee siitä esimiehensä ja kollegansa kanssa:

”Onko tämä nyt tehty sillä teidän lasillanne? Te siis toteutitte sen? Sen mistä kerroitte Andamaanienmerellä myrskyn tauottua…?”

Nyökkäsin.

”Tiedättekö itse mitä tämä merkitsee…?” Schorr kysyi.

Nyökkäsin.

Baade sanoi: ”Se merkitsee sitä, että herra Schmidtin teleskooppi laajentaa visuaalisesti tutkittavaa avaruutta – noh – kuinka paljon?”

Kohautin olkapäitäni. Olisiko minun pitänyt tietää, kuinka paljon? Kun on kaikkiaankin suurta yksinkertaistamista verrata tätä laajentumista joihinkin yleistäviin lukuihin. Tietoisesti yksinkertaistaen sen voi tietysti tehdä. Mutta ilmaiskoot he sen, koska minä olen sen keksinyt.

En tuntenut kirjan alussa empatian tunteita, kunnioitusta tai ymmärrystä päähenkilöön lainkaan. Olisiko sitten pitänyt? Kertooko tunnelmani kirjaa kohtaan enemmän minusta lukijana kuin kirjasta?

Lähimpänä inhimillistä ihmistä päähenkilö on silloin, kun joutuu palaamaan Viron Naissaareen äitinsä ja isäpuolensa kotiin Saksasta rahattomana ja ei mielestään arvostettuna. Kuvaukset perheestä ja äidistä varsinkin, ovat lähes lempeitä ja hyvin inhimillisiä. Myöhemmin kirjassa selviääkin, että BS:n ja äidin välinen suhde oli erityisen lämmin ja läheinen.

Loppua kohti kirjan luettavuus paranee, ehkä opin ”lukemaan” kirjaa oikein tai olin jo muodostanut jonkinlaisen käsityksen BS:stä ja hänen luonteestaan ja maailmastaan ja siten kirjan luettavuus parani.

Historialliset kohdat ja pieni knoppitieto eri asioista ilahduttivat kovasti. En aiemmin tiennyt, että miten revontulet saavat värinsä:

”Muistan, että puhuimme revontulista. Hän aavisti niiden fysikaalisoptisen olemuksen. Vaikka ei ollutkaan koskaan nähnyt niitä. Minä olin nähnyt niitä lapsuuteni Naissaaressa, luullakseni joka luojan vuosi. ----- Mutta minusta tuntuu, kuin kaikki lapsuuteni syys- ja talvitaivaat olisivat täynnä juuri siellä nähtyjä revontulia: sinisten miekkojen outoa äänetöntä välkettä mustanpuhuvan männikön ja pimeän meren yllä Virbun päästä pohjoiseen taivaanrantaan. Tai hopeisten urkupillien liikkumattomia rivejä yli koillisen taivaan ----- Kerroin Johannalle näistä uruista ja miekkailuista ja samalla auringon hiukkasista, jotka saavat ilmakehän atomit sadan tai viidensadan kilometrin korkeudessa loistamaan – hapen vihreänä ja punaisena, typen sinisenä ja violettina.”

Periaatteessa pidän Krossin kirjoittamisen tyylistä, sen runsaudesta ja kuvailevaisuudesta. Yksittäiset lauseet silloin tällöin ovat erityisen nautittavia:

Hän kulkee hyvin laihan vanhan naisen paperinkevyin askelin edellä ja minä seuraan perässä.

En voi sanoa, että kirjaa olisi ollut helppo lukea. Ehkä olisin kaivannut loman aloitusviikolle jotain kepeämpää? Ehkä luin kirjan väärään aikaan? Muutamissa kohdissa tuskastuin melko paljon. Kirjailija käyttää 2½ sivua kuvaukseen BS:n irrationaalisen ja sekavan unen kuvaukseen. Vaikka kuinka yritin, niin en osannut yhdistää sitä mitenkään kirjan tapahtumiin tai, että sillä olisi ollut jotain merkitystä kirjalle tai päähenkilölle. Jos unen kuvauksella oli tarkoitus kuvata nerouden ja hulluuden rajapintaa, niin se ei ollut onnistunut ratkaisu. Näen itse tavattoman usein sekavia ja irrationaalisia unia ja en mielestäni ole nero tai hullu, enkä edes niiden välimaastossa.

Kirjan loppuosa on selkeästi parempi ja loppupuolella myös kykenin tuntemaan jonkinlaista säälinsekaista kunnioitusta päähenkilöön. Loppupuolella on myös enemmän vuosilukuja ja kirja on selkeämmin sidottu historiallisiin tapahtumiin, joista on apua ajan hahmottamisessa. Kirja etenee enemmän kronologisesti ja poukkoilee huomattavasti vähemmän. Mielestäni olisi ollut kirjan sisällölle ja loppuratkaisulle luontevampaa kirjoittaa kirja toisin päin, helpompaa alkuun ja sekaisempaa loppuun.
Loppuratkaisu on juuri sellainen, mihin kirjoittaja tähtää lähes koko kirjan ajan ja vielä viimeisenä huipennuksena hän saa vahvistuksen omalle arviolleen päähenkilöstä. Nero, joka sai kunnioitusta vain vähän elinaikanaan, mutta kuolemansa jälkeen yksimielisesti kaikilta tahoilta.

Loppujen lopuksi kuitenkin olin aika tyytyväinen kirjaan ja sen lukemiseen. En kuitenkaan voi väittää, että lukisin sen joskus uudestaan ja lukemisen nautintoa koin vain välähdyksittäin ja harvakseltaan.

Tällä erää lukeminen jää seuraavien päivien aikana vähäisemmäksi, muutama ulkoprojekti odottaa tekijäänsä. :D

Nauttikaahan helteestä, jos sitä teille tarjoillaan!

Seitsemän syntiä

Kesälomaani kuuluu aina kirjat, kesälukemista on laidasta laitaan. On kepeää, jännitystä, runoja, historiaa, kaikkea sillisalaattina lukulautasella. Otan kirjan ja uppoudun rentoutukseen, kesälomalla sen voi tehdä hyvällä omalla tunnolla koska vain huvittaa.

Luen mielelläni erilaisista kirjablogeja. Ne ovat mielestäni kiehtovia, en tiedä kumpi kiehtoo enemmän, lukijan oma tulkinta kirjasta vai kirjan tuottamat kokemukset lukijalle. Luultavasti molemmat.

Lehdistäkin luen aina kirja- ja teatteriarvostelut. Kuulun siihen joukkoon lukijoita, joilla on aina monta kirjaa kesken, luen myös kirjoja moneen kertaan. Muutamia suosikkejani olen lukenut jopa 5-10 kertaa. Olen jo pitkään harkinnut, että kertoisin omista lukukokemuksistani ja/tai lukemistani kirjoista täällä blogissani. Kesälomani alkamisen kunniaksi vihdoinkin toteutan suunnitelmani!

Pelkään kovin, että tietoni ja taitoni ovat kovin vajavaiset kirjan tai kirjailijan merkityksen analysoinnissa. En ole kummoinenkaan kirjallisuushistorian tuntija, enkä edes pyri siihen. Asetin itselleni tavoitteeksi sen, että kirjoitan jokaisesta kesällä lukemastani kirjasta. Luin eilen dekkarin, joten siitä sitten aloitetaan!

Donna Leon

Seitsemän syntiä

Komisario Guido Brunettin tutkimuksia

Donna Leon on amerikkalainen kirjailija, joka on asunut Venetsiassa jo pitkään. Hänen dekkarinsa päähenkilö on komisario Guido Brunetti. Jokaisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Venetsiaan.

Mielestäni Leonin kirjat eivät ole tyypillisiä murhadekkareita. Kyllä vain, kirjoissa tapahtuu aina murha/murhia, poliisi tutkii asiaa, kuulustelee ja lopulta murhaaja saadaan kiinni. Juoni on selkeä ja yksinkertainen, lukijalle jää aikaa pohtia syyllistä ja tyypilliseen dekkariinhan kuuluu yllättyä syyllisen paljastuessa. Leonin kirjoista tekee kuitenkin kiehtovan se, että Venetsia ja venetsialainen elämänmeno ovat aina yksi ”päähenkilöistä” kirjoissa.

Leonin kirjoittamistyyli on verkkainen ja joskus jopa tylsä. Hänen kirjoja lukiessani murhamysteeri jää aina toissijaiseksi tapahtumaksi kirjan sivuilla. Kirjoja maustaa intohimoiset kuvaukset italialaisesta ruuasta, pikkutarkka kuvaus Brunettin käyttämistä kulkureiteistä Venetsian sokkeloissa sekä terävä yhteiskuntakritiikki. Itse aina oikein odotan näitä em. suvantokohtia, sieluni silmillä näen kalatorit, turistilaumat, vaporetot kanaaleissa ja pienet piazzat katukahviloineen. Jopa trattorian tarjoilijattaren ulkonäkö tai tarjoiltu viini ja sen tuntu suussa on mielessäni kiehtovampaa kuin murhamotiivien pohdiskelu. Muistaakseni Leonin kirjojen perusteella on tehty keittokirjakin.

Seitsemän syntiä kirja alkaa epäluenteenomaisesti  murhan selvittelyllä, jossa Brunettilla ei ole osaa eikä arpaa. Hän tulee tutkimukseen mukaan vasta myöhemmin (kirjan sivulla 41) ja kirjan alku on tylsää luettavaa. Muutenkin kirja lähtee nihkeästi liikkeelle. Loppua kohden kirjan rakenne tiivistyy ja paranee. En suosittele kirjaa ensimmäiseksi Leonin tuotannosta. Se on perushuttua, tuttua Leonia, mutta ei ihan parhaimmillaan. Mielestäni se oli kuitenkin täysin sopiva kesäloman ensimmäiseksi luetuksi kirjaksi itselleni.

Jo kirjan sivulla 24 on ensimmäinen kuvaus ruuasta ja sen merkityksestä kirjassa esiintyville henkilöille. Kirjassa todistajana oleva nainen on tullut Lontoosta takaisin kotiinsa ja pohtii, että mitä tekisi:

Ravintolassa syöminen kauhistutti jo ajatuksena. Mieluummin hän jäisi kotiin ja söisi pastaa olio e peperonico kuin istuisi yksikseen ja söisi ventovieraiden kanssa. Strada Nuovan Billa oli auki ja signora Gismondi saattoi siis täyttää kassinsa tuoreilla tomaateilla, munakoisoilla, valkosipulilla, salaatilla ja, ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon, kunnollisilla hedelmillä ja juustoilla joutumatta pulittamaan viikon palkkaa pikkiriikkisistä ostoksista. Kotiin päästyään hän kaatoi oliiviöljyä paistinpannulle, silppusi ensin kaksi, kolmannen ja neljännenkin valkosipulin ja antoi niiden kypsyä hiljalleen vetäen niiden tuoksua ilolla, joka lähestyi uskonnollista hurmosta, riemuiten siitä, että oli kotona rakkaiden tavaroiden, tuoksujen ja näkymien keskellä.

Leonin kuvaukset ihmisistä ovat hyvin lempeällä otteella kirjoitettuja, he ovat inhimillisiä ihmisiä ja usein on pohdintaa ihmisiä ajavista motiiveista, heidän moraalikäsityksistään ja luonteenpiirteistään. Kaikkia näitä käsitellään osana venetsialaista elämätapaa, uskonnon ja perinteiden merkityksestä heihin ja yhteiskuntaan.  Brunettin vaimo Paola on yhteiskuntakriittinen vasemmistolainen ateisti ja hän työskentelee yliopistolla kirjallisuuden lehtorina. Paolan perhe on rikasta ja vanhaa venetsialaissukua, välit molemmilla puolisoilla ovat erittäin hyvät Paolan vanhempiin. Tässä kirjassa appivanhemmat eivät esiinny lainkaan.  Brunetti on edelleen, vielä keski-ikäisenäkin, syvästi rakastunut ja kiintynyt vaimoonsa.

Ruuan jälkeen Brunetti ja vaimo istuvat usein parvekkeella iltaa, juovat lasillisen viiniä tai grappaa ja keskustelevat päivän asioista tai muista ajankohtaisista aiheista. Tällä kertaa Paola on lukenut heidän tyttärensä Chiaran uskonnon kirjaa. Perheeseen kuuluu lisäksi vielä heidän poikansa Raffi.

”Tämä luku kertoo seitsemästä kuoleman synnistä”, vaimo sanoi ja naputti sivua jota oli lukenut.

Brunetti oli usein ajatellut, että miten näppärää oli, että jokaiselle viikonpäivälle oli oma syntinsä, mutta piti ajatuksen omana tietonaan. ”No?” hän sanoi.

”Minä aloin miettiä sitä miten meidän yhteiskuntamme on lakannut pitämästä synteinä tai ainakin onnistunut poistamaan niistä sen synnin haiskahduksen, joka niihin ennen liittyi.”

Brunetti otti itselleen tuolin ja istahti vastapäätä Paolaa. Hän oli halukas kuuntelemaan, vaikkei asia häntä suuremmin kiinnostanutkaan. Hän kohotti lasiaan vaimolle ja maistoi. Viini oli juuri niin hyvää kuin hän muisteli. Luojalle kiitos hyvästä viinistä ja hyvistä ystävistä, ja luojalle kiitos myös hyvästä vaimosta, joka pystyi löytämään polemiikin aiheen vaikka keskiasteen uskonnon oppikirjasta.

Brunettin oma moraali on korkea, vaikka hän usein joutuu pohdiskelemaan työnsä mielekkyyttä. Poliisina toimiminen Italiassa, tai oikeamminkin Venetsiassa, ei ole aina helppoa. Maan korruptoineisuus, ihmisten tapa toimia viranomaisten kanssa ja byrokratian rattaissa on Brunettille ainainen pettymys. Hiljaisen alistuneena tilanteeseen Brunetti kuitenkin sitkeästi tekee työtään, jotta edes joskus oikeus tapahtuisi. Matkalaukkuvarkauksien selvittely on edennyt oikeustoimiin ja Brunetti pohtii mielessään tapahtumaa.

Hän tiesi, mitä tuleman piti: tuomarin päätöksestä valitettaisiin ja sitten koko ruljanssi alkaisi alusta ja kestäisi iät ajat, päätöksiä tehtäisiin ja kumottaisiin, kunnes valitusoikeusaika päättyisi ja koko juttu joutaisi arkistoon. Hän oli seurannut samaa hidasta gavottia koko uransa ajan: kun musiikki soi kyllin hitaasti ja orkesterin jäseniä ehdittiin taukoamatta vaihtaa, ihmiset väsyisivät ennemmin tai myöhemmin kuuntelemaan samaa vanhaa sävelmää, niin että kun aika olisi täynnä ja soitto lakkaisi, kukaan ei huomaisi mitään.

Tuollaiset aatokset ne juuri saivat aikaan sen, että hänen oli joskus vaikea kuunnella, kun Paola arvosteli poliisin toimintaa. Hän tiesi, että oikeusjärjestelmä, jonka piirissä hän työskenteli, oikeutettiin sillä että loputon valitusoikeus takasi syytetyille turvan vääriä tuomioita vastaan, mutta kun vuodet vierivät ja nuo takuut entisestään laajenivat ja vahvistuivat, hän oli alkanut miettiä kenen turvallisuuden laki oikein takasikaan.

Väistämättä mieleeni tulee Italian nykyisen presidentin oikeudenkäynnit.

Tähän postaukseen piti tulla valokuvia Venetsiasta, mutta niitäpä ei koneelta nyt löytynytkään. Sen sijaan laitan kuvan kutimestani toisen murhamamman kunniaksi. Miss Marple tuskin olisi valinnut tätä väriä sukkiin, mutta itse olen ihastuksissani.

Leppoisaa ja mukavaa Juhannusta kaikille, kirjoilla tai ilman. :D

Kirjalöytö!

Matkalla Taloon Maalle poikkesimme pikaisesti yhdellä suosikki-kirpparilla ja sieltä löytyi Keittotaito vuodelta 1946, alkuperäispainos on vuodelta 1932 ja lisäykset 1936. Kirja on täysin priima kunnossa ja tää yks ihminen on ihan onnessaan, hinta oli 5 euroa!

Kuvat nyt on mitä on, kun on (sorry), lainaläppäri ilman mitään kuvankäsittelyohjelmaa (vaikka en yleensä tee muuta kuin kuvien piennenystä), mutta näillä mennään mitä on. :)

Kirjassa on melkein 700 sivua ja oi, mitä ruokaohjeita! Aivan taatusti tulen tekemään ruokia tämän kirjan ohjeilla. Pelkästään jo voileipien teko-ohjeita lukiessa tuli mieleeni, että noinkin voi tehdä... Kirjassa on suuri joukko ihan vielä tänäkin päivänä käypiä ohjeita, mutta myös eksoottisempia ohjeita löytyy. Mitäs mieltä olette näistä: palttumuhennos, vasikanaivot, aivomuhennos, kateenkorvamuhennos, keuhkomuhennos, keitetyt siansorkat, sisälmyssyltty, maksapiiras, käristetty silava...?

Raparperista on monta erilaista ohjetta, rabarberipuuro, rabarberi-omenapuuro, rabarberihyve, umpioidut rabarberit... ja hauska oli myös oli pannarin ohje:

Pannukakku 1.    Kal. 3581
½ l kermaa
4 munaa
100 g sokeria
50 g voita
250-300 g vehnäjauhoja
½ tl. kardemummaa
½ tl. kanelia
Muna ja sokeri vatkataan ja siihen sekoitetaan sulatettu voi, mausteet, kerma ja vehnäjauhot vähitellen. Taikina kaadetaan voideltuun vuokaan ja sitä paistetaan hyvässä lämmössä 1 tunti. Pannukakku kaadetaan pois vuoasta vadille ja tarjotaan kuumana.
Lisäkkeet: sokeri, hillot ym.
Tähteet: Jaljelle jäänyt pannukakku leikataan viipaleiksi ja ladotaan kerroksittain hillon kera jälkiruokamaljaan sekä peitetään kermavaahdolla.

Ei muuta kuin kermaa ostamaan! :D:D

Kirpparilta löysin vielä kauan hakemani Kultapallon taimia kaksi kappaletta. Tämä ikivanha perinneperenna on ollut jo monta kesää toivelistallani ja nyt vihdoinkin sen löysin. Kaksimetrinen hontelo-hujoppi, syyskesän kukkija on vaikea ostettava, mutta nyt onnisti!

Kuva on lainattu täältä.

Lopuksi vielä löytyi Espritin haalean vaaleapunainen pellavasekoite kesätoppi ja siihen sopiva hempukka kukkapuolihame. Jokseenkin täydellinen kirppispäivä, kahdella kympillä onnesta sekaisin. :D

Oikein mukavaa ja ihanaista viikonloppua kaikille teille! Ensi viikonloppuna sitten poltellaan kokkoa ja ihaillaan yötöntä yötä. Älynopsaan se keskikesä taas tulla putkahti.

Kirjoja kirpparilta

Yksi suurista intohimoistani ovat kirjat. Tolkuton määrä laidasta laitaan teoksia tarttuu hihaan kirppiskierroksilta. 

Eurolla nappasin vuoden 1974 Nobel-kirjailija Eywind Johnsonin kirjan Hänen Armonsa aika. Kirja kertoo Kaarle Suuren ajasta ja alkaa myrskyllä Adrianmerellä vuonna 775. Langobardit suunnittelevat kapinaa Carolus Magnusta vastaan ja kertojaminä Johanniperti palaa muistoissaan nuoruuteensa ja kertoo ajasta.

Teksti on tavattoman rikasta, runsasta ja kuvailevaa. Myrskyäkin on kuvattu kaiken kaikkiaan lähes 15 sivua ja tekstin lukeminen on minulle äärettömän hidasta. Makustelen sanoja ja lauseita, palaan taaksepäin ja luen uudestaan. Ei siis kertakaikkiaan sovellu lukemiseen illalla ennen nukkumaanmenoa. Kirja odottaa kesää ja sadepäivää.

Kaarle Suuren kuva 800-luvulla tehdyn pienoispatsaan mukaan. Patsaan uskotaan olevan postuumi, mutta suurin piirtein luotettava kuvaus keisarin ulkonäöstä. Kuva wikipedia.org sivustolta.

Kirja herätti kiinnostuksen Kaarle Suureen, olen intohimoinen historiafriikki. Paikkojen, tavaroiden ja ihmisten historia on lempiaiheeni. Wikipedia lauloi, kun hain tietoa. Ranskan kansalliseepos Rolandin laulu on tuolta ajalta, sekä Ranska, että Saksa pitävät maansa perustajana Kaarle Suurta. Hän ihaili antiikin aikaa ja siitä innostuneena suosi hovissaan kirjoittajia, matemaatikkoja ja muita oppineita.

No kuinkas ollakkaan, kirpparilla silmiini tarttui Alf Henriksonin toimittama kirja Antiikin tarinoita 1-2 ja hintakin oli vain kolme euroa. Kirjaan on kerätty kaikki Kreikkalaisen ja Roomalaisen ajan tarinat, joihin perustuu lähes kokonaan koko länsimainen kulttuuri. (Kaarle Suurta saamme kiittää siitä, että antiikin ajan opit ovat vieläkin hyvin tiedossamme ja käytössämme). Oidipuskompleksi, Midaksen kosketus, Pandoran lipas, Pythagoraan lause a²+b²=c². Käytämme huomaamattamme erilaisia antiikin aikaan perustuvia sanontoja lähes päivittäin. Mistä tarinoista tai tapahtumista nämä kaikki sanonnat ja monet muut ovat alunperin lähtöisin?

Lainaus johdannosta: Ainakin yli kymmenen sukupolven ajan ovat antiikin tarinat olleet länsimaisen taiteen ja kirjallisuuden pääasiallisin lähde; kaikki renesanssin, barokin ja rokokooajan maalarit ja runoilijat ovat etsineet aiheensa sieltä.

Oi, vaikka en toivo sadepäiviä kesäksi, niin paljon ihanaa luettavaa on tiedossa!

Mitä sanoja, sanontoja tai lauseita sinulle tulee mieleen aiheesta?

Synkkien vuoristen metsäseutujen yksinäinen erakko

Näin runollisesti alkaa esittely Huuhkajasta Maapallon eläinkuvastossa.

Aina välillä aamuisin nään huuhkajan peilistä, tunnistettavia piirteitä löytyy:

päätä koristaa kaksi pitkää mustaa höyhentöyhtöä (mulla ne tosin ovat vaaleat), jalat ovat erikoisen tanakat ja voimakkaat. ... sekainen kaula ja kurkku valkoiset. Silmien kehä on räikeän kellanpunainen.

Ruokavalio ei ole tosin minun makuuni:  

Metsot, teeret, metsäkanat, sorsat ovat sen saalista, samoin jänikset, oravat ja siipioravat, kissakin voi öisillä pyyntiretkillään joutua sen kynsiin. Syrjäseuduilla se sieppaa väliin laitumelta lampaan vuonan, Lapissa poronvasan ja on monen pienemmän petolinnun verivihollinen. Toisaalta se kyllä tekee hyötyäkin hävittämällä suuret joukot hiiriä, myyriä ja muita pikkujyrsijöitä.

Varikset vihaavat huuhkajaa ihan silmittömästi (silmitöntä vihaa esiintyy kirjan sivuilla melko tiuhaan) ja syystä kyllä. Varsinkin syyspuolella, kun ne kerääntyvät monikymmenisin parvin yönviettoon esim. yksinäiseen selän saareen, tuo surmalintu ilmestyy äkkiä äänettömästi kuin aave niiden joukkoon ja raatelee niitä kymmenittäin, ennen kuin pökertyneet vaakkujat yön pimeydessä kunnolleen huomaavatkaan murhanhimoista vihollistaan.

Pesimisaikoina se huutelee öisin metsässä "huu-huu", mistä on saanut sekä tieteellisen että monet erikieliset nimensä. Huuhkajan kaamea huuto on pahasti pelästyttänyt taikauskoisia ihmisiä, "tulipaloa, tappeluksia ja murhia" sen on luultu ennustavan.

Pesää ei ole hyvä ihmisenkään aseettomana lähestyä, emo puolustaa sitä raivoisasti, pörhistäytyy palloksi sähisten ja napsauttaen nokkaansa kuin kahta keppiä vastakkain lyöden, todella peloittavan näköisenä ja äänettömästi paikalle liitävä koiras voi syöksyä kynnet ojossa silmille.

Huuhkajan poikanen äkäisenä pesässään.
[Kuva kirjasta Maapallon eläinkuvasto]

Äkäisiä ovat huuhkajan poikasetkin pesässään, mutta tarpeeksi nuorina otettuina ne kesyyntyvät kumman hyvin ja tottuvat hoitajaansa. (?) 

Ilmeisesti ennesvanhaan oli tapana ottaa pesästä linnunpoikasia lemmikeiksi. Muistelen, että isänikin olisi joskus puhunut omasta kesyvariksestaan.

Aika äkäistä ja murhanhimoista sakkia nuo huuhkajat. Täytyykin pitää mielessä kun taas ensi kesänä kuuntelen huuhkajan huhuilua Talossa Maalla.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille, huu-huu!

Maapallon eläinkuvasto

Tein ehkä kaikkien aikojen parhaimman kirjalöydön kirpparilta: 

MAAPALLON ELÄINKUVASTO

TOIMITTANUT

LAURI HIRVENSALO

2579 kuvaa

liitteenä 64 värikuvaa

kahdeksas painos, 1959

Toimittaja on tehnyt alkusanat vuonna 1936.

2. painokseen elokuulla 1950 on eläinnimistö tarkistettu ja uudistettu nykyistä käytäntöä vastaavaksi.

Helmikuulla 1955 6. painokseen on kuvitusta jonkin verran uusittu, mutta teksti on ennallaan ja kesäkuulla 1959 8. painoksessa osa kuvista on uusittu teknisesti paremmilla ja eläintieteellisesti antoisimmilla.

Alunperin ajattelin käyttää kirjan askarteluun. Kannet ovat marmorikuvioitua pahvia, selkämys ja kulmat nahkaa sekä kuvat ovat aivan ihania ja kun hinta oli vain 5 euroa...

Mieleni muuttui, kun rakkaani alkoi selailla kirjaa ja luki muutamia sitaatteja (onneksi). Tässä myös teille tietoja sudesta:

Susi l. hukka on suuren koiran kokoinen ja siinä määrin sen näköinen, että moni haukku on menettänyt henkensä sudeksi luultuna... 

(Tämän jälkeen kuvataan ulkonäköä, levinneisyyttä, poikueita jne., mutta ravinto-osuus onkin jo jotain.)

Suden jokapäiväisenä ravintona on pienehköt nisäkkäät, jänikset, sopulit, rotat, jopa hiiretkin, sekä isot metsälinnut, mutta varsinkin kierrellessään talvisaikoina laumoina ne nälissään käyvät melkeinpä otuksen kuin otuksen kimppuun. 

Syystä susi on Euroopan raatelevimman pedon maineessa. Erittäin nopeasti juosten ne ajavat tuntikausia hellittämättä hirviä, poroja, metsäkauriita; yksinäinen ihminen, joka hukkaparven tielle joutuu, on käden käänteessä syöty, Venäjällä ja Siperiassa ne ahdistavat reellä liikkuvia isojakin matkueita penikulmakaupalla surmaten ja syöden suuhunsa niin ihmiset kuin hevosetkin. Meidän maassamme ne takavuosina söivät kymmeniä lapsia Turun ja Tampereen lähistöllä. 

Susi on koiran verivihollinen, Lapissa porojen surma ja lammaslaumoissa se tekee tavattomia tuhoja. Nälissään ja veren hajusta kiihoittuneena se raatelee omaa sukuaankin; jos otusta ajavasta laumasta yksi hukka haavoittuu, heti toverit ovat tämän niskassa, repivät sen palasiksi ja syövät suuhunsa.

Huhuh! Aika hurjaa, en taida kuitenkaan iltalukemisena kirjaa pitää. Painajaiset olisivat taattuja. :D

Mutta tietäisittepä mitä kirja kertoo hyeenoista, ne vasta inhoja otuksia ovatkin!

Mukavaa loppiaista ja varokaa susia siellä Turun ja Tampereen seuduilla!