Avara luonto kotipihalla

Lomalla lorviessani olen nauttinut kaikista pienistä asioista, joista ei ehdi nauttia muuten. Puhtaan, ulkona kuivatun, pyykin tuoksu ja pestyjen mattojen vieno mäntysuovan häivähdys ovat olleet suurta ylellisyyttä. Olen saanut iloa ja nautintoa arkisista puuhailuista, jotka normaalisti ovat vain välttämättömiä suoritettavia.

Hidastamisen vaikuksen huomaa melkein heti. Olen kiinnostunut kaikesta ympärilläni. Toinen ihmetyksen aihe on luonto. Seuraan päivittäin lintujen elämää tai kasvimaan edistymistä. Suurinta iloa ja murhetta on tuonut tuulihaukan pesä pihamännyssä. Tulimme tänne maalle keväällä vasta niin myöhään, että linnut olivat ehtineet valloittaa pihapiirin. Männyn viereisessä terijoensalavassa oli lokin pesä. Lokkiemolle tuotti suurta ahdistusta aina kun haukka kaarsi pesälleen viereiseen puuhun. Rääkyminen oli huumaavan äänekästä kun lisäksi vielä räkättirastas räkätti kilpaa lokin kanssa viereisestä kuusesta.

Juhannuksena lokki sai tarpeekseen haukasta ja hylkäsi pesän. Syy poistumiseen voi olla myös se, että haukka pisteli lokinpojat poskeensa. Ajatus on ihan liikaa avara-luonto-realismia minulle, mutta niinhän se menee. Vahvin selviytyy ja sitä paitsi, lokinpesä pihapiirissä ei ole niin hyvä ajatus. Matka huussiin olisi voinut olla työn ja tuskan takana, jos poikaset olisivat selvinneet isoiksi asti.. Huussipolku nimittäin kulkee suoraan terijoensalavan alta.

 

Tuulihaukkaperheellä oli kovaäänisiä poikasia, jotka vaativat ruokaa taukoamatta. Isä ja äiti uurastivat ruuan keruulennoilla ja upeat syöksyt pellon päällä myyrien perään oli jokapäiväinen näky terassilla istuskellessa. Viime viikolla vihdoin koitti suuri päivä ja haukanpojat lennähtivät suureen maailmaan. 

 

Toinen ponnisti suuren kuusen latvaan (räksäemon kauhuksi) ja toinen tipahti pesämännyn alimmille oksille. Vanhemmat ruokkivat vain ylhäällä kuusessa olevaa poikasta ja tämä toinen huusi surkeana muutaman metrin päässä alaoksilla. Surkku lähti vaivalloisesti oksalta toiselle kohti kuusen latvaa, mutta ennen sinne pääsemistään muu perhe lähti läheiseen metsään pois pihapiiristä. 

Yön aikana muu perhe oli edelleen poissa ja Surkku huusi emoaan puukatoksen harjalla. Olimme sen päivän poissa ja sen jälkeen Surkkua ei ole näkynyt. Kolmihenkinen haukkaperhe jatkaa eloaan pihapiirin ympärillä edelleen, mutta neljättä ei ole näkynyt. Eilen illalla taas yksi haukanpoikanen huusi kuusen latvasta ruokaa, mutta oliko se Surkku vai Selviytyjä, niin sitä ei tiedä sanoa. Avara-luonto-realismia on tässäkin minulle jo ihan liikaa. Luonnon pitäisi olla kuin Disney-elokuvaa, jossa kaikki selviytyvät vaikeuksien kautta onnelliseen loppuun, eikä raadollista selviytymistä. (Sanoo kirjoittaja, joka 5-vuotiaana itki aina lohduttomasti lauantai-iltaisin katsoessaan Avaraa luontoa musta-valkotelevisiosta.)

Surkku toi kuitenkin oletetun lyhyen elämänsä aikana meille suurta iloa, ikimuistoisia hetkiä ja upeita kuvia.