keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Tehtaan varjossa

Vai että jäi lukeminen? Aloitin eilen illalla uuden kirjan, heräsin aamulla kuuden aikaan ja jatkoin lukemista puoli yhdeksään. Oletteko muuten koskaan kesäaamuna istuneet ulkona yksin aamun sarastuksesta auringon paisteeseen? Se oli tämän kesäni yksi kohokohdista, autuaallinen rauha ympärillä ja tuhansien lintujen sirkutus korvissani.



Siinä se sitten oli, luettuna. Kirja, johon tartuin melkein pelonsekaisin tuntein. Klassikko suomalaisessa kirjallisuudessa, kirja, jonka jokaisen pitäisi lukea. Mitä jos en pidäkään siitä? Mitä jos se onkin tylsä? Kamalaa, jos lupaukseni mukaisesti postaan jokaisen luetun kirjan ja minulla ei olekaan siitä mitään sanottavaa? Toisin kävi. Pehmeäkantinen opus, kirpulta 50 senttiä, oli paljon enemmän arvoinen.

Tehtaan varjossa
Toivo Pekkanen

Kirja kertoo nuoren pojan kasvutarinan mieheksi kansalaissodan jälkeisessä ajassa. Kirja on julkaistu vuonna 1932. Toivo Pekkasen oma elämänkerta on hyvin lähellä kirjan päähenkilön elämän kaarta ja ei voi välttyä ajattelemasta, että kirja olisi oma elämäkerrallinen.

Huoleni ennen kirjan lukemista oli turha, pidin kirjasta ja paljon pidinkin. Teksti on helppolukuista, jouhevaa ja hyvin etenevää. Toki on huomioitava teoksen ikä. Jotkut sanat ja lauseet ovat vanhahtavia, mutta eivät kiusallisella tavalla.
Kirjasta on mainittu, että se on kirjoittajan läpimurtoteos ja en ihmettele sitä lainkaan. Tyynesti ja kiihkoilematta, kummankaan vastapuolen puolesta tai vastaan julistamatta, kirja kertoo kaupunkiköyhälistön elämästä rehellisesti ja kaunistelematta, mutta myöskään sitä kauhistelematta.  

Ihmisten jakautuminen yhteiskunnallisesti ei rajoitu ainoastaan niihin kolmeen neljään pääluokkaan, jotka vihamielisesti ja vastakkaisina esiintyvät vaaleissa ja valtiopäivillä. Kukin luokka jakautuu vielä lukemattomiin kerrostumiin, sillä ihmisen keskuudessa on asianlaita kerta kaikkiaan niin, että toiset ovat ylempänä ja etevämpiä kuin toiset tai ainakin ovat olevinaan. Puhe tasa-arvoisuudesta on vain unelma, sillä eriarvoisuus kuuluu itse inhimilliseen luontoon. Tietenkin on hirveän epähumaania puhua näin, mutta se ei mitenkään tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että heti, kun joku meistä saa tuntipalkkansa nostetuksi kymmeneen markkaan, ei hän enää tunne tarvetta kunnioittaa naapuriaan, joka yhä tekee työnsä viidellä markalla.

Välillä tuntuu, että Pekkanen kirjoittaa sormi pystyssä opettajamaisesti kertoen. Laitan sen kirjan iän piikkiin. Nekään kohdat eivät häirinneet lukuintoani. Hyvä ja lukemisen arvoinen kirja, varsinkin jos suomen lähihistorian tapahtumat kiinnostavat, mutta sekään ei ole välttämätöntä. Kasvutarina sinänsä ei vanhene koskaan, tapahtumat ja miljööt ympärillä vain vaihtuvat.

Hauskana yksityiskohtana bongasin kirjasta mielestäni huvittavan jutun. Kirjan päähenkilö harrastaa lukemista intohimoisesti (kuten Pekkanenkin nuoruudessaan) ja huomioni kiinnitti päähenkilö Samuelin parhaiden ystävien nimet: Frans ja Eemil. Eivät liene sattumalta valitut nimet ottaen huomioon Pekkasen lukuinnon nuorena miehenä.

He olivat laskeutuneet köyhälistöperheestä kurjalistoperheeksi, paikastaan tietoisesti taistelevasta perheestä yhteiskunnan armoilla eläväksi perheeksi, ja heidän suhteensa ympäröiviin asioihin oli täysin muuttunut. Heillä oli nyt asioita köyhäinhoitohallitukseen sen sijaan, että he ennen olivat vaatineet korkeampia palkkoja ja muita oikeuksia yhteiskunnalta. Nyt he eivät vaatineet mitään, vaan anoivat, mikä on aivan eri juttu.

Molemmat yllä olevat lainaukset ovat niin täysin ajankohtaisia, kuin vain olla voi. Ihmisen luonto ei näemmä muutu koskaan. Tämä kirja oli taas yksi konkreettinen esimerkki siitä luettuna.

Vielä lainaus kirjan lopusta, voisi kai sanoa, että onnellisesta lopusta:

Hän oli nyt mies, valmis mies. Näennäisesti hän pitelee omissa käsissään kohtalonsa kaikkia lankoja. Kesät ja talvet tulevat ja menevät, vuodet tulevat ja menevät. Väliin on kaunis ilma, väliin rumempi, toisinaan tulee päivien katkeamattomasta jonosta esiin erittäin miellyttävä päivä, josta muisto säilyy vielä kauan jälkeenpäinkin, toisinaan taas päinvastoin.

Sitähän se elämä on.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Viisi haavettani

Kesälomallahan piti tehdä just sitä, mitä huvittaa. Jos nyt kerran huvittaa blogata, niin sitten blogataan. Istun ulkona terassilla aurinkovarjon alla ja kiroilen nettimokkulan hitautta, lainakoneen kummallisuuksia ja katkeilevia ajatuksia. Kirjabloggaukset on ihan oma erillinen juttu, lähinnä ajatuksia kirjattuna itselleni ylös. Nyt on taas aika palata ruotuun ja jatkaa tutulla linjalla.  
Sain haasteen Kirsiltä Tää ois tän koti-blogista ja haasteeseen kuului kertoa 5 unelmaa ja haavetta.  Elämä on tällä hetkellä oikein hyvin ja varsinaisia suuria haaveita ei oikein ole. Mutta ainahan joitain pienempiä löytyy. :D

Ensimmäinen haave on melko lähellä toteutua. Olen jo viime kesästä asti suunnitellut kesäkeittiötä terassillemme tänne Taloon Maalle ja vuoden verran olen kerännyt tavaraa ja tarkistellut omia nurkkia ”sillä silmällä”. Suurin osa onkin kierrätysmateriaalia, joitain pieniä juttuja olen ostellut ja kasaukseen tarvittavat ruuvit, pultit ja mutterit ovat hankinnassa tänään.



Epätoivoiselta ja hajanaiseltahan tämä vielä näyttää. Maalaus kuului aamupäivän urakkaani. Jestas, että vihaan paarmoja. Yhdeksi bonus-haaveksi voi vielä sanoa tähän samaan sen, että olisi edes yksi hellepäivä kesässä ilman paarmoja. Olen varma, että niilläkin öttiäisillä on oma tärkeä tehtävänsä luonnon kiertokulussa, mutta minut ne saisivat kiertää kaukaa.

Toinen haaveeni on, että saisin tänne Maalle upean englantilaistyyppisen puutarhan. Se taitaa olla utopiaa, ensiksi jonkun tarvisi keksiä automaattinen kastelujärjestelmä (tai sehän on jo keksitty joskus ammoin  Mesopotamiassa tai Maya-kulttuurissa, mutta ymmärrätte varmaan pointtini). Toiseksi tarvisin kännykällä ohjattava puutarharobotin, joka kitkee, katkoo, möyhii, hoitelee tuholaiset ja muut. Vaikka olenkin naimisissa insinöörin kanssa, niin valitettavasti hänen alaansa ei ole puutarharobottien suunnittelu.




Toistaiseksi minun on tyytyminen hajanaisiin ”aikunihanakukka-ostoksiin” ja jommassakummassa pihassa ihmettelen, että mihin ihmeeseen nämäkin lykkään. Krassit ovat ehdottomasti must-kesäkukkia pihassani ja ruukuissa näkyvät taimet löysin kirpparilta. Pyydän ystävällisesti huomioimaan persoonalliset ja ekologiset köynnöstuet ruukuissa. Varsinkin oikeanpuoleinen on hellyyttävä. Meinasin tikahtua nauruuni, kun katselin kätteni töitä urakan jälkeen. Mutta riippulobelia on kaunis.

Kolmas haaveeni liittyy ajankäyttööni. Toivoisin, että minulla olisi enemmän aikaa ja energiaa tehdä suunniteluja projektejani. Olen varsin pitkämielinen pitkässä juoksussa projektien suhteen ”hetimullekaikkitänne” luonteeni vastaisesti. Olen oppinut sietämään keskeneräisyyttä ja luottamaan siihen, että kyllä se/ne joskus valmistuu. Toisinaan kuitenkin palaa hihat ja ärsyttää (yleensä kerran kuukaudessa) asioiden keskeneräisyys ja valmistumattomuus. Nyt painaa takaraivossa hakkaamattomat halot. Lupasin itselleni, että pilkon 2 pölliä päivässä kesälomallani, mutta 2 päivää on kulunut ja yhtään pölliä ei ole pilkottu. Höh. Lomastressiäkö nyt pukkaa? Ellun kanat mielessäni suljen ajatuksen heti alkuunsa. Ihailen mummon istuttamien pionien kukkaloistoa, vedän lonkkaa ja syön iki-ihania Alku-karkkeja. :D



Neljäs haave voisi olla vaikka haaveammattini. Voisin olla osto- ja myyntiliikkeen pitäjä. Utopiaa taitaa olla sekin. Ostaisin enemmän kuin myisin, kiintyisin tavaroihin ja en malttaisi luopua niistä ja pankrotti olisi edessä. 


 
Nämä kaunokaiset löysin eilen kirpparilta ja alennusmyynnistä. Kannussa oli jotain niin suloisen ihanaa, että en voinut sitä vastustaa. Naulakko on uusi ja sekin oli saatava. Insinöörini kutsuu minua koukkuhulluksi ja se taitaa olla totta. Naulakot, koukut ja kaikki ripustettavat ovat heikkouteni.

Viides haaveeni on oma herbaario. Sitäkin olen suunnitellut jo vuosia, mutta tuloksia ei ole näkynyt. Mietin jo, että teen digitaalisen herbaarion. Tiesittekö muuten, että joissain kouluissa kuuluu sellaisen teko opetusohjelmaan? Kuvia olen jo napsinut ahkeraan, mutta herbaario on edelleen vain päässäni.



Ja kun en kerran saa sitä tehdyksi, niin piti sitten aloittaa valmiista. Upea löytö oli kahden euron arvoinen. Eipä tainnut Anni-tyttö aavistaa päivälleen 82 vuotta sitten, että hänen keräämänsä Rohtoemäkki päätyisi herbaarioihin hurahtaneen haaveilijan kokoelmiin. Keräyspäivä on taulussa 27.6.1929 ja ostin sen 27.6.2011.



Tässäpä niitä haaveita ja unelmia kesälomalaisen silmin katsottuna. Nappaa haaste mukaasi, jos siltä tuntuu.


Vastatuulen laiva

Seuraavaksi lukemani kirja kuuluu siihen kassilliseen teoksia, jotka ostin jo talvella kirpparilta pilkkahintaan. Muistaakseni kokonainen paperikassillinen kirjoja maksoi alle 20 euroa. Ostamani kirjat valikoin tarkoituksellisesti sellaisia, joista minulla ei ole aikaisempaa kokemuspohjaa. Monta mielenkiintoista kirjailijaa, joista olen kuullut tai lukenut jostain.

Yksi näistä on Jaan Kross. En ole aikaisemmin lukenut Krossin tuotantoa ja en etukäteen tiennyt, mitä odottaa kirjalta. Ilmeisesti valitsemani kirjan tyylilaji on Krossille tyypillinen. Takakannessa sanotaan …rinnan faktaa ja fiktiota kuten Krossin romaaneissa aina…

Kirja kertoo Bernhard Schmidtistä, virolaisesta maailmankuulusta keksijästä ja kaukoputkien peilien hiojasta ja optiikan kehittäjästä. 




Jaan Kross
Vastatuulen laiva


Ote tekijän esipuheesta:
Niinpä siis, kirja jonka olette avannut, ei ole Bernhard Schmidtin elämäkerta tieteellisessä eikä kansantajuisessa mielessä. Jos venyttää romaaninmuotoisen elämäkerran käsitettä vahvasti romaanin suuntaan, tätä kirjaa voisi ehkä kuvata elämänkertaromaaniksi. Mutta kirja on tekijänsä mielestä kuitenkin ennen kaikkea romaani. Mikä merkitsee lähinnä sitä, että historialliset ja sepitteelliset seikat ovat kirjan kansissa tasavertaisessa asemassa.

Ensimmäiset sata sivua oli mielestäni kovin päällekäyviä ja jollain tapaa hengästyttäviä. Kertomus alkaa Schmidtin kertojaäänellä, mutta se on poukkoilevaa, hajanaista ja tiedon määrä eri asioista, ihmisistä ja paikoista on valtava.  BS:stä saa ihmisenä sellaisen kuvan, että hän on ylimielinen, itsekeskeinen ja varma omasta neroudestaan. Toisaalta taas hän äärimmäisen epävarma ja epäilee omia kykyjään. Hän on ristiriitaisuuksia täynnä, välillä häpeilee fyysistä vajavaisuuttaan ja välillä hän on äärimmäisen ylpeä, ettei ole antanut sen vaikuttaa elämäänsä kuin positiivisella tavalla. Toisinaan hän kaipaa fyysistä läheisyyttä kumppanin kanssa ja välillä taas käyttää prostituoitujen palveluksia ilman henkisiä vaatimuksia tai painolasteja. Ehkäpä Kross tällä tavalla kertoo BS:n neroudesta tai yleensä nerouden vaikutuksesta ihmiseen.

Toinen luku on kirjailijan kertoja minä, joka haastattelee BS:n aikalaisia (sama toistuu kirjassa myöhemminkin erillisinä lukuina). Tässä luvussa vahvistuu entisestään päähenkilön vastenmielisyys. Toisaalta kirjailija minä yrittää inttää, että kyseessähän oli nero ja antaa samalla ymmärtää, että nerojen ei odotetakkaan olevan inhimillisiä ihmisiä.

Alkupuolisko kirjasta oli minulle raskasta luettavaa. Olisin kovasti halunnut pitää kirjasta tai olisin toivonut, että voisin samaistua kirjan johonkin henkilöön. Kirjoitustyyli oli minulle liian päälle käyvää ja jollakin tasolla olin lähes kokoajan ärsyyntynyt. Kirja ei etene kronologisessa järjestyksessä ja minulla oli vaikeuksia hahmottaa, että mitä aikaa kussakin kohdassa eletään, kenestä puhutaan ja mitä tapahtuu. Viiveellä nämä kaikki seikat avautuivat, mutta lukemisen nautinto oli jo ehtynyt siinä vaiheessa. Kirjaa eteenpäin lukiessa, ymmärsin, että miksi kirjailija on näin toiminut, mutta mielestäni se ei ollut hyvä ratkaisu.

Kross rakentaa romaanissaan päähenkilön mielestäni ulkopuoliseksi lähes kaikkiin tapahtumiin, vaikka hän on läsnä jokaisessa kohdassa kertomusta. Onko se tyylikeino korostaa BS:n yksinäisyyttä tai ulkopuolisuutta maailmassa vai Krossin tapa kirjoittaa?

BS on juuri saanut valmiiksi mullistavimman keksinnön teleskooppien alalla ja keskustelee siitä esimiehensä ja kollegansa kanssa:

”Onko tämä nyt tehty sillä teidän lasillanne? Te siis toteutitte sen? Sen mistä kerroitte Andamaanienmerellä myrskyn tauottua…?”
Nyökkäsin.
”Tiedättekö itse mitä tämä merkitsee…?” Schorr kysyi.
Nyökkäsin.
Baade sanoi: ”Se merkitsee sitä, että herra Schmidtin teleskooppi laajentaa visuaalisesti tutkittavaa avaruutta – noh – kuinka paljon?”
Kohautin olkapäitäni. Olisiko minun pitänyt tietää, kuinka paljon? Kun on kaikkiaankin suurta yksinkertaistamista verrata tätä laajentumista joihinkin yleistäviin lukuihin. Tietoisesti yksinkertaistaen sen voi tietysti tehdä. Mutta ilmaiskoot he sen, koska minä olen sen keksinyt.

En tuntenut kirjan alussa empatian tunteita, kunnioitusta tai ymmärrystä päähenkilöön lainkaan. Olisiko sitten pitänyt? Kertooko tunnelmani kirjaa kohtaan enemmän minusta lukijana kuin kirjasta?

Lähimpänä inhimillistä ihmistä päähenkilö on silloin, kun joutuu palaamaan Viron Naissaareen äitinsä ja isäpuolensa kotiin Saksasta rahattomana ja ei mielestään arvostettuna. Kuvaukset perheestä ja äidistä varsinkin, ovat lähes lempeitä ja hyvin inhimillisiä. Myöhemmin kirjassa selviääkin, että BS:n ja äidin välinen suhde oli erityisen lämmin ja läheinen.

Loppua kohti kirjan luettavuus paranee, ehkä opin ”lukemaan” kirjaa oikein tai olin jo muodostanut jonkinlaisen käsityksen BS:stä ja hänen luonteestaan ja maailmastaan ja siten kirjan luettavuus parani.
Historialliset kohdat ja pieni knoppitieto eri asioista ilahduttivat kovasti. En aiemmin tiennyt, että miten revontulet saavat värinsä:

”Muistan, että puhuimme revontulista. Hän aavisti niiden fysikaalisoptisen olemuksen. Vaikka ei ollutkaan koskaan nähnyt niitä. Minä olin nähnyt niitä lapsuuteni Naissaaressa, luullakseni joka luojan vuosi. ----- Mutta minusta tuntuu, kuin kaikki lapsuuteni syys- ja talvitaivaat olisivat täynnä juuri siellä nähtyjä revontulia: sinisten miekkojen outoa äänetöntä välkettä mustanpuhuvan männikön ja pimeän meren yllä Virbun päästä pohjoiseen taivaanrantaan. Tai hopeisten urkupillien liikkumattomia rivejä yli koillisen taivaan ----- Kerroin Johannalle näistä uruista ja miekkailuista ja samalla auringon hiukkasista, jotka saavat ilmakehän atomit sadan tai viidensadan kilometrin korkeudessa loistamaan – hapen vihreänä ja punaisena, typen sinisenä ja violettina.”

Periaatteessa pidän Krossin kirjoittamisen tyylistä, sen runsaudesta ja kuvailevaisuudesta. Yksittäiset lauseet silloin tällöin ovat erityisen nautittavia:

Hän kulkee hyvin laihan vanhan naisen paperinkevyin askelin edellä ja minä seuraan perässä.

En voi sanoa, että kirjaa olisi ollut helppo lukea. Ehkä olisin kaivannut loman aloitusviikolle jotain kepeämpää? Ehkä luin kirjan väärään aikaan? Muutamissa kohdissa tuskastuin melko paljon. Kirjailija käyttää 2½ sivua kuvaukseen BS:n irrationaalisen ja sekavan unen kuvaukseen. Vaikka kuinka yritin, niin en osannut yhdistää sitä mitenkään kirjan tapahtumiin tai, että sillä olisi ollut jotain merkitystä kirjalle tai päähenkilölle. Jos unen kuvauksella oli tarkoitus kuvata nerouden ja hulluuden rajapintaa, niin se ei ollut onnistunut ratkaisu. Näen itse tavattoman usein sekavia ja irrationaalisia unia ja en mielestäni ole nero tai hullu, enkä edes niiden välimaastossa.

Kirjan loppuosa on selkeästi parempi ja loppupuolella myös kykenin tuntemaan jonkinlaista säälinsekaista kunnioitusta päähenkilöön. Loppupuolella on myös enemmän vuosilukuja ja kirja on selkeämmin sidottu historiallisiin tapahtumiin, joista on apua ajan hahmottamisessa. Kirja etenee enemmän kronologisesti ja poukkoilee huomattavasti vähemmän. Mielestäni olisi ollut kirjan sisällölle ja loppuratkaisulle luontevampaa kirjoittaa kirja toisin päin, helpompaa alkuun ja sekaisempaa loppuun.
Loppuratkaisu on juuri sellainen, mihin kirjoittaja tähtää lähes koko kirjan ajan ja vielä viimeisenä huipennuksena hän saa vahvistuksen omalle arviolleen päähenkilöstä. Nero, joka sai kunnioitusta vain vähän elinaikanaan, mutta kuolemansa jälkeen yksimielisesti kaikilta tahoilta.

Loppujen lopuksi kuitenkin olin aika tyytyväinen kirjaan ja sen lukemiseen. En kuitenkaan voi väittää, että lukisin sen joskus uudestaan ja lukemisen nautintoa koin vain välähdyksittäin ja harvakseltaan.

Tällä erää lukeminen jää seuraavien päivien aikana vähäisemmäksi, muutama ulkoprojekti odottaa tekijäänsä. :D

Nauttikaahan helteestä, jos sitä teille tarjoillaan!




sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Otoksia Maalta

Juhannus takana ja loman ensimmäinen päivä on huomenna. Eipä juuri paremmin voisi olla. Ei vaateita, ei kiirettä, ei pakkoa. Tehdään pikkuhiljaa jotain jos huvittaa. Jos ei huvita niin sitten ollaan kuin ellun kanat. Niin sen pitää mennä.

Tässä joitain satunnais-valokuva-otoksia täältä Talosta Maalla.


Pikku-Jussikka aamusella rapun vieressä, apila oli erityisen hyvää.

Yksinäinen pikku-Maatuska kirpparilta, tykkään erityisesti väristä ja kuluneisuudesta.


Samaiselta kirpparilta verho, käsinvirkattua pitsiä välissä ja nimikoinnit. Verho on yhdistelty useasta kappaleesta. Mielestäni hyvä löytö kuudella eurolla.


 Ikivanha kynttelikkö, jonka ajattelin maalata. Toisaalta on ihan hyvä myös noin. Kantriinasta ostetut lyhyet lampettikynttilät on jotenkin suloiset.


Pidän kovasti Akileijan kukan muodosta. Kotipihassa näitä on tummanvioletti/sinisenä ja täällä Maalla vaaleanpunaisena.


Dramaattinen taivaskuva pokkarilla näpsäistynä, ihmeen hyvin toimii näin hämärässäkin.

Ensi viikolle luvattiin säätiedoituksessa hellettä, ei paha.

Mukavaa kesäkuun viimeistä viikkoa kaikille!

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Seitsemän syntiä

Kesälomaani kuuluu aina kirjat, kesälukemista on laidasta laitaan. On kepeää, jännitystä, runoja, historiaa, kaikkea sillisalaattina lukulautasella. Otan kirjan ja uppoudun rentoutukseen, kesälomalla sen voi tehdä hyvällä omalla tunnolla koska vain huvittaa.

Luen mielelläni erilaisista kirjablogeja. Ne ovat mielestäni kiehtovia, en tiedä kumpi kiehtoo enemmän, lukijan oma tulkinta kirjasta vai kirjan tuottamat kokemukset lukijalle. Luultavasti molemmat.

Lehdistäkin luen aina kirja- ja teatteriarvostelut. Kuulun siihen joukkoon lukijoita, joilla on aina monta kirjaa kesken, luen myös kirjoja moneen kertaan. Muutamia suosikkejani olen lukenut jopa 5-10 kertaa. Olen jo pitkään harkinnut, että kertoisin omista lukukokemuksistani ja/tai lukemistani kirjoista täällä blogissani. Kesälomani alkamisen kunniaksi vihdoinkin toteutan suunnitelmani!

Pelkään kovin, että tietoni ja taitoni ovat kovin vajavaiset kirjan tai kirjailijan merkityksen analysoinnissa. En ole kummoinenkaan kirjallisuushistorian tuntija, enkä edes pyri siihen. Asetin itselleni tavoitteeksi sen, että kirjoitan jokaisesta kesällä lukemastani kirjasta. Luin eilen dekkarin, joten siitä sitten aloitetaan!

Donna Leon
Seitsemän syntiä
Komisario Guido Brunettin tutkimuksia

Donna Leon on amerikkalainen kirjailija, joka on asunut Venetsiassa jo pitkään. Hänen dekkarinsa päähenkilö on komisario Guido Brunetti. Jokaisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Venetsiaan.

Mielestäni Leonin kirjat eivät ole tyypillisiä murhadekkareita. Kyllä vain, kirjoissa tapahtuu aina murha/murhia, poliisi tutkii asiaa, kuulustelee ja lopulta murhaaja saadaan kiinni. Juoni on selkeä ja yksinkertainen, lukijalle jää aikaa pohtia syyllistä ja tyypilliseen dekkariinhan kuuluu yllättyä syyllisen paljastuessa. Leonin kirjoista tekee kuitenkin kiehtovan se, että Venetsia ja venetsialainen elämänmeno ovat aina yksi ”päähenkilöistä” kirjoissa.

Leonin kirjoittamistyyli on verkkainen ja joskus jopa tylsä. Hänen kirjoja lukiessani murhamysteeri jää aina toissijaiseksi tapahtumaksi kirjan sivuilla. Kirjoja maustaa intohimoiset kuvaukset italialaisesta ruuasta, pikkutarkka kuvaus Brunettin käyttämistä kulkureiteistä Venetsian sokkeloissa sekä terävä yhteiskuntakritiikki. Itse aina oikein odotan näitä em. suvantokohtia, sieluni silmillä näen kalatorit, turistilaumat, vaporetot kanaaleissa ja pienet piazzat katukahviloineen. Jopa trattorian tarjoilijattaren ulkonäkö tai tarjoiltu viini ja sen tuntu suussa on mielessäni kiehtovampaa kuin murhamotiivien pohdiskelu. Muistaakseni Leonin kirjojen perusteella on tehty keittokirjakin.

Seitsemän syntiä kirja alkaa epäluenteenomaisesti  murhan selvittelyllä, jossa Brunettilla ei ole osaa eikä arpaa. Hän tulee tutkimukseen mukaan vasta myöhemmin (kirjan sivulla 41) ja kirjan alku on tylsää luettavaa. Muutenkin kirja lähtee nihkeästi liikkeelle. Loppua kohden kirjan rakenne tiivistyy ja paranee. En suosittele kirjaa ensimmäiseksi Leonin tuotannosta. Se on perushuttua, tuttua Leonia, mutta ei ihan parhaimmillaan. Mielestäni se oli kuitenkin täysin sopiva kesäloman ensimmäiseksi luetuksi kirjaksi itselleni.

Jo kirjan sivulla 24 on ensimmäinen kuvaus ruuasta ja sen merkityksestä kirjassa esiintyville henkilöille. Kirjassa todistajana oleva nainen on tullut Lontoosta takaisin kotiinsa ja pohtii, että mitä tekisi:

Ravintolassa syöminen kauhistutti jo ajatuksena. Mieluummin hän jäisi kotiin ja söisi pastaa olio e peperonico kuin istuisi yksikseen ja söisi ventovieraiden kanssa. Strada Nuovan Billa oli auki ja signora Gismondi saattoi siis täyttää kassinsa tuoreilla tomaateilla, munakoisoilla, valkosipulilla, salaatilla ja, ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon, kunnollisilla hedelmillä ja juustoilla joutumatta pulittamaan viikon palkkaa pikkiriikkisistä ostoksista. Kotiin päästyään hän kaatoi oliiviöljyä paistinpannulle, silppusi ensin kaksi, kolmannen ja neljännenkin valkosipulin ja antoi niiden kypsyä hiljalleen vetäen niiden tuoksua ilolla, joka lähestyi uskonnollista hurmosta, riemuiten siitä, että oli kotona rakkaiden tavaroiden, tuoksujen ja näkymien keskellä.

Leonin kuvaukset ihmisistä ovat hyvin lempeällä otteella kirjoitettuja, he ovat inhimillisiä ihmisiä ja usein on pohdintaa ihmisiä ajavista motiiveista, heidän moraalikäsityksistään ja luonteenpiirteistään. Kaikkia näitä käsitellään osana venetsialaista elämätapaa, uskonnon ja perinteiden merkityksestä heihin ja yhteiskuntaan.  Brunettin vaimo Paola on yhteiskuntakriittinen vasemmistolainen ateisti ja hän työskentelee yliopistolla kirjallisuuden lehtorina. Paolan perhe on rikasta ja vanhaa venetsialaissukua, välit molemmilla puolisoilla ovat erittäin hyvät Paolan vanhempiin. Tässä kirjassa appivanhemmat eivät esiinny lainkaan.  Brunetti on edelleen, vielä keski-ikäisenäkin, syvästi rakastunut ja kiintynyt vaimoonsa.

Ruuan jälkeen Brunetti ja vaimo istuvat usein parvekkeella iltaa, juovat lasillisen viiniä tai grappaa ja keskustelevat päivän asioista tai muista ajankohtaisista aiheista. Tällä kertaa Paola on lukenut heidän tyttärensä Chiaran uskonnon kirjaa. Perheeseen kuuluu lisäksi vielä heidän poikansa Raffi.

”Tämä luku kertoo seitsemästä kuoleman synnistä”, vaimo sanoi ja naputti sivua jota oli lukenut.
Brunetti oli usein ajatellut, että miten näppärää oli, että jokaiselle viikonpäivälle oli oma syntinsä, mutta piti ajatuksen omana tietonaan. ”No?” hän sanoi.
”Minä aloin miettiä sitä miten meidän yhteiskuntamme on lakannut pitämästä synteinä tai ainakin onnistunut poistamaan niistä sen synnin haiskahduksen, joka niihin ennen liittyi.”
Brunetti otti itselleen tuolin ja istahti vastapäätä Paolaa. Hän oli halukas kuuntelemaan, vaikkei asia häntä suuremmin kiinnostanutkaan. Hän kohotti lasiaan vaimolle ja maistoi. Viini oli juuri niin hyvää kuin hän muisteli. Luojalle kiitos hyvästä viinistä ja hyvistä ystävistä, ja luojalle kiitos myös hyvästä vaimosta, joka pystyi löytämään polemiikin aiheen vaikka keskiasteen uskonnon oppikirjasta.

Brunettin oma moraali on korkea, vaikka hän usein joutuu pohdiskelemaan työnsä mielekkyyttä. Poliisina toimiminen Italiassa, tai oikeamminkin Venetsiassa, ei ole aina helppoa. Maan korruptoineisuus, ihmisten tapa toimia viranomaisten kanssa ja byrokratian rattaissa on Brunettille ainainen pettymys. Hiljaisen alistuneena tilanteeseen Brunetti kuitenkin sitkeästi tekee työtään, jotta edes joskus oikeus tapahtuisi. Matkalaukkuvarkauksien selvittely on edennyt oikeustoimiin ja Brunetti pohtii mielessään tapahtumaa.

Hän tiesi, mitä tuleman piti: tuomarin päätöksestä valitettaisiin ja sitten koko ruljanssi alkaisi alusta ja kestäisi iät ajat, päätöksiä tehtäisiin ja kumottaisiin, kunnes valitusoikeusaika päättyisi ja koko juttu joutaisi arkistoon. Hän oli seurannut samaa hidasta gavottia koko uransa ajan: kun musiikki soi kyllin hitaasti ja orkesterin jäseniä ehdittiin taukoamatta vaihtaa, ihmiset väsyisivät ennemmin tai myöhemmin kuuntelemaan samaa vanhaa sävelmää, niin että kun aika olisi täynnä ja soitto lakkaisi, kukaan ei huomaisi mitään.
Tuollaiset aatokset ne juuri saivat aikaan sen, että hänen oli joskus vaikea kuunnella, kun Paola arvosteli poliisin toimintaa. Hän tiesi, että oikeusjärjestelmä, jonka piirissä hän työskenteli, oikeutettiin sillä että loputon valitusoikeus takasi syytetyille turvan vääriä tuomioita vastaan, mutta kun vuodet vierivät ja nuo takuut entisestään laajenivat ja vahvistuivat, hän oli alkanut miettiä kenen turvallisuuden laki oikein takasikaan.

Väistämättä mieleeni tulee Italian nykyisen presidentin oikeudenkäynnit.

Tähän postaukseen piti tulla valokuvia Venetsiasta, mutta niitäpä ei koneelta nyt löytynytkään. Sen sijaan laitan kuvan kutimestani toisen murhamamman kunniaksi. Miss Marple tuskin olisi valinnut tätä väriä sukkiin, mutta itse olen ihastuksissani.



Leppoisaa ja mukavaa Juhannusta kaikille, kirjoilla tai ilman. :D

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Kirjalöytö!

Matkalla Taloon Maalle poikkesimme pikaisesti yhdellä suosikki-kirpparilla ja sieltä löytyi Keittotaito vuodelta 1946, alkuperäispainos on vuodelta 1932 ja lisäykset 1936. Kirja on täysin priima kunnossa ja tää yks ihminen on ihan onnessaan, hinta oli 5 euroa!


Kuvat nyt on mitä on, kun on (sorry), lainaläppäri ilman mitään kuvankäsittelyohjelmaa (vaikka en yleensä tee muuta kuin kuvien piennenystä), mutta näillä mennään mitä on. :)

Kirjassa on melkein 700 sivua ja oi, mitä ruokaohjeita! Aivan taatusti tulen tekemään ruokia tämän kirjan ohjeilla. Pelkästään jo voileipien teko-ohjeita lukiessa tuli mieleeni, että noinkin voi tehdä... Kirjassa on suuri joukko ihan vielä tänäkin päivänä käypiä ohjeita, mutta myös eksoottisempia ohjeita löytyy. Mitäs mieltä olette näistä: palttumuhennos, vasikanaivot, aivomuhennos, kateenkorvamuhennos, keuhkomuhennos, keitetyt siansorkat, sisälmyssyltty, maksapiiras, käristetty silava...?

Raparperista on monta erilaista ohjetta, rabarberipuuro, rabarberi-omenapuuro, rabarberihyve, umpioidut rabarberit... ja hauska oli myös oli pannarin ohje:

Pannukakku 1.    Kal. 3581
½ l kermaa
4 munaa
100 g sokeria
50 g voita
250-300 g vehnäjauhoja
½ tl. kardemummaa
½ tl. kanelia
Muna ja sokeri vatkataan ja siihen sekoitetaan sulatettu voi, mausteet, kerma ja vehnäjauhot vähitellen. Taikina kaadetaan voideltuun vuokaan ja sitä paistetaan hyvässä lämmössä 1 tunti. Pannukakku kaadetaan pois vuoasta vadille ja tarjotaan kuumana.
Lisäkkeet: sokeri, hillot ym.
Tähteet: Jaljelle jäänyt pannukakku leikataan viipaleiksi ja ladotaan kerroksittain hillon kera jälkiruokamaljaan sekä peitetään kermavaahdolla.

Ei muuta kuin kermaa ostamaan! :D:D

Kirpparilta löysin vielä kauan hakemani Kultapallon taimia kaksi kappaletta. Tämä ikivanha perinneperenna on ollut jo monta kesää toivelistallani ja nyt vihdoinkin sen löysin. Kaksimetrinen hontelo-hujoppi, syyskesän kukkija on vaikea ostettava, mutta nyt onnisti!

Kuva on lainattu täältä.
Lopuksi vielä löytyi Espritin haalean vaaleapunainen pellavasekoite kesätoppi ja siihen sopiva hempukka kukkapuolihame. Jokseenkin täydellinen kirppispäivä, kahdella kympillä onnesta sekaisin. :D

Oikein mukavaa ja ihanaista viikonloppua kaikille teille! Ensi viikonloppuna sitten poltellaan kokkoa ja ihaillaan yötöntä yötä. Älynopsaan se keskikesä taas tulla putkahti.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Vanhat naiset hunningolla



 Tinakenkäni on sulaa laavaa, vaikka Suvi meni ohi. Teräsniska nimittäin. Vielä on kesää jäljellä, orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu. Päkiät kimoilee vieläkin, kannusta shampanjaa. Ei ilmaveivejä, polttaa kesäkatu naista ja toistakin. 

Kiitos kaikille ihanille naisille rannalla!

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Talkoissa

Ilman muuta mukava päivä, niin kuin oletinkin. Saatiin jopa aikaiseksi, tapettia seinään ja rapputerassia pihalle. Miehet ihan ulkona, naiset sisällä. Työnteko oli niin intensiivistä, että valokuvaaminen unohtui melkein kokonaan. Toivottavasti kuvia lopputuloksesta tulee jossain vaiheessa Eveltä. Kunhan se nyt toipuu tohinasta ja kerkiää. ;)


Koneita riitti pihamaalla, miehistä hommaa.

Seuraava projekti jo odottaa isäntää.

Purkaminen on kaikille neljälle mieluista, tällä kertaa vain miesten hommaa.




Kynnet ei emännällä pahemmin kärsineet ilmeisesti...


Näitä kynsiä ei olisi niin tarve esitelläkään, mutta tapetti on hieno. Juuri sopiva kohteeseen.

Harvinaisen tylsä postaus, järki ei oikein juokse enää. Ollut enemmän ja vähemmän härdelli viikko ja yöunet on jääneet vähiin. Nyt unten maille ja huomenna juhlitaan.

Onnittelut kaikille koulunsa päättäneille, ammattiin valmistuneille sekä kevään ylioppilaille!

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Ostoksilla kotikulmilla

Poikkesin kaupungilla kun oli muutama pikkuostos tehtävä. Ostin edellisen postauksen lipastoon vetimiä jo talvella, mutta tietysti vain 4 kpl kun 6 tarvitaan...Onneksi niitä oli vielä jäljellä.
Iki-ihana Kantriina on Tampereen sydämessä Laukontorin reunalla. Jos kuljette siellä päin, niin kannattaa poiketa. Liikkeen tunnelma on kokonaisvaltainen, visuaalinen ilme, tuoksu ja äänet ovat kaikki kohdallaan mielestäni.

Nauttikaa kuvista, ääntä ja tuoksua en tähän nyt saa. :D
(Kuvat suurenee klikkaamalla)











Poikkesin viime viikollakin kaupungilla asioilla. Kävin näöntarkastuksessa optikolla, syy näöntarkastukseen löytyy tästä postauksesta. Kysyin jo aikaisemmin, että eikö poliisille voisi toimittaa tietoja syksyllä käymästäni tarkastuksesta, mutta eipä tietenkään. Varasin ajan kuitenkin samalle optikolle. Ajattelin, että kun tiedot ovat jo valmiina, niin pääsen nopeammin ja helpommalla.
Kuinkas sitten kävikään, tarkastusta tehdessä optikon laitteet hajosivat ja hän kirjasi vanhat tiedot suoraan kaavakkeeseen järjestelmästä! Mitä varten minun piti siellä edes käydä? Maksamassa 15 euroa, kiitos.

Vaeltelin sen jälkeen kaupungilla ja olen jo pitkään harkinnut hiusten leikkuuta. Marssin sisään kampaajalle (entuudestaan tuntematon paikka ja kampaaja minulle) ja sain ajan samantien. Kampaaja kysyi, että mitäs tehdään. Hetken mielijohteesta päätin elää vaarallista elämää ja vastasin, että saat vapaat kädet. Kampaaja tarkensi vielä, että saako olla radikaali. Sai luvan.
Nyt olen pulipää (puolipitkä aikaisemmin) ja joka aamu herätessä muistutan pelottavan paljon Ulla Tapanista. Saunan jälkeen muistutan pikkupoikaa. Identiteetti on siis hukassa, mutta keski-iän elämäni vaarallisin uhkarohkea temppu kannatti. Työkaverit sanoo, että iästä lähti noin 20 vuotta.

Ei ole muuten helppoa jäädä junasta hius-asioissakaan. Olen joskus nuorempana ollut vastaava pulipää ja silloin käytin hiuksiin vahaa. Kävin hiusaine-ostoksilla ja löysinkin purkin, jossa ei ollut suomen sanaa. Kysyin myyjältä, että onko tämä vahaa? Purkin muodosta päättelin, että aine purkissa saattaisi olla sitä.
Myyjä vastasi, että ei, se on hiushyytelöä. Se ei sovi sulle.
- Aha, okei.
Seuraava purkki käteen ja sama kysymys.
- Ei, se on hiusvanukasta.
- Aha, sopiiko tämä minulle hiuksiin. (en kehdannu kysyä, että onko se syötävää)
- No joo, voit sä sitä käyttää.
Nyt ihmettelen, että mitä pirua teen violetilla vanukkaalla, joka venyy ja paukkuu mennen tullen ja lähtee käsistä pois vain kysiharjalla jynssäämällä.
Ei ole keski-ikä helppoa, ei.


Huomenna on tiedossa kiva päivä, talkoot odottaa tekijöitänsä ja sinne olemme menossa. Raporttia asiasta julkaistaan myöhemmin.

Toivottelen mukavaa Helatorstaita kaikille muillekin! Niin ja hei, se on kesäkuu jo, juhannus tulla jolkottaa kovaa vauhtia.