Seitsemän syntiä

Kesälomaani kuuluu aina kirjat, kesälukemista on laidasta laitaan. On kepeää, jännitystä, runoja, historiaa, kaikkea sillisalaattina lukulautasella. Otan kirjan ja uppoudun rentoutukseen, kesälomalla sen voi tehdä hyvällä omalla tunnolla koska vain huvittaa.

Luen mielelläni erilaisista kirjablogeja. Ne ovat mielestäni kiehtovia, en tiedä kumpi kiehtoo enemmän, lukijan oma tulkinta kirjasta vai kirjan tuottamat kokemukset lukijalle. Luultavasti molemmat.

Lehdistäkin luen aina kirja- ja teatteriarvostelut. Kuulun siihen joukkoon lukijoita, joilla on aina monta kirjaa kesken, luen myös kirjoja moneen kertaan. Muutamia suosikkejani olen lukenut jopa 5-10 kertaa. Olen jo pitkään harkinnut, että kertoisin omista lukukokemuksistani ja/tai lukemistani kirjoista täällä blogissani. Kesälomani alkamisen kunniaksi vihdoinkin toteutan suunnitelmani!

Pelkään kovin, että tietoni ja taitoni ovat kovin vajavaiset kirjan tai kirjailijan merkityksen analysoinnissa. En ole kummoinenkaan kirjallisuushistorian tuntija, enkä edes pyri siihen. Asetin itselleni tavoitteeksi sen, että kirjoitan jokaisesta kesällä lukemastani kirjasta. Luin eilen dekkarin, joten siitä sitten aloitetaan!

Donna Leon

Seitsemän syntiä

Komisario Guido Brunettin tutkimuksia

Donna Leon on amerikkalainen kirjailija, joka on asunut Venetsiassa jo pitkään. Hänen dekkarinsa päähenkilö on komisario Guido Brunetti. Jokaisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Venetsiaan.

Mielestäni Leonin kirjat eivät ole tyypillisiä murhadekkareita. Kyllä vain, kirjoissa tapahtuu aina murha/murhia, poliisi tutkii asiaa, kuulustelee ja lopulta murhaaja saadaan kiinni. Juoni on selkeä ja yksinkertainen, lukijalle jää aikaa pohtia syyllistä ja tyypilliseen dekkariinhan kuuluu yllättyä syyllisen paljastuessa. Leonin kirjoista tekee kuitenkin kiehtovan se, että Venetsia ja venetsialainen elämänmeno ovat aina yksi ”päähenkilöistä” kirjoissa.

Leonin kirjoittamistyyli on verkkainen ja joskus jopa tylsä. Hänen kirjoja lukiessani murhamysteeri jää aina toissijaiseksi tapahtumaksi kirjan sivuilla. Kirjoja maustaa intohimoiset kuvaukset italialaisesta ruuasta, pikkutarkka kuvaus Brunettin käyttämistä kulkureiteistä Venetsian sokkeloissa sekä terävä yhteiskuntakritiikki. Itse aina oikein odotan näitä em. suvantokohtia, sieluni silmillä näen kalatorit, turistilaumat, vaporetot kanaaleissa ja pienet piazzat katukahviloineen. Jopa trattorian tarjoilijattaren ulkonäkö tai tarjoiltu viini ja sen tuntu suussa on mielessäni kiehtovampaa kuin murhamotiivien pohdiskelu. Muistaakseni Leonin kirjojen perusteella on tehty keittokirjakin.

Seitsemän syntiä kirja alkaa epäluenteenomaisesti  murhan selvittelyllä, jossa Brunettilla ei ole osaa eikä arpaa. Hän tulee tutkimukseen mukaan vasta myöhemmin (kirjan sivulla 41) ja kirjan alku on tylsää luettavaa. Muutenkin kirja lähtee nihkeästi liikkeelle. Loppua kohden kirjan rakenne tiivistyy ja paranee. En suosittele kirjaa ensimmäiseksi Leonin tuotannosta. Se on perushuttua, tuttua Leonia, mutta ei ihan parhaimmillaan. Mielestäni se oli kuitenkin täysin sopiva kesäloman ensimmäiseksi luetuksi kirjaksi itselleni.

Jo kirjan sivulla 24 on ensimmäinen kuvaus ruuasta ja sen merkityksestä kirjassa esiintyville henkilöille. Kirjassa todistajana oleva nainen on tullut Lontoosta takaisin kotiinsa ja pohtii, että mitä tekisi:

Ravintolassa syöminen kauhistutti jo ajatuksena. Mieluummin hän jäisi kotiin ja söisi pastaa olio e peperonico kuin istuisi yksikseen ja söisi ventovieraiden kanssa. Strada Nuovan Billa oli auki ja signora Gismondi saattoi siis täyttää kassinsa tuoreilla tomaateilla, munakoisoilla, valkosipulilla, salaatilla ja, ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon, kunnollisilla hedelmillä ja juustoilla joutumatta pulittamaan viikon palkkaa pikkiriikkisistä ostoksista. Kotiin päästyään hän kaatoi oliiviöljyä paistinpannulle, silppusi ensin kaksi, kolmannen ja neljännenkin valkosipulin ja antoi niiden kypsyä hiljalleen vetäen niiden tuoksua ilolla, joka lähestyi uskonnollista hurmosta, riemuiten siitä, että oli kotona rakkaiden tavaroiden, tuoksujen ja näkymien keskellä.

Leonin kuvaukset ihmisistä ovat hyvin lempeällä otteella kirjoitettuja, he ovat inhimillisiä ihmisiä ja usein on pohdintaa ihmisiä ajavista motiiveista, heidän moraalikäsityksistään ja luonteenpiirteistään. Kaikkia näitä käsitellään osana venetsialaista elämätapaa, uskonnon ja perinteiden merkityksestä heihin ja yhteiskuntaan.  Brunettin vaimo Paola on yhteiskuntakriittinen vasemmistolainen ateisti ja hän työskentelee yliopistolla kirjallisuuden lehtorina. Paolan perhe on rikasta ja vanhaa venetsialaissukua, välit molemmilla puolisoilla ovat erittäin hyvät Paolan vanhempiin. Tässä kirjassa appivanhemmat eivät esiinny lainkaan.  Brunetti on edelleen, vielä keski-ikäisenäkin, syvästi rakastunut ja kiintynyt vaimoonsa.

Ruuan jälkeen Brunetti ja vaimo istuvat usein parvekkeella iltaa, juovat lasillisen viiniä tai grappaa ja keskustelevat päivän asioista tai muista ajankohtaisista aiheista. Tällä kertaa Paola on lukenut heidän tyttärensä Chiaran uskonnon kirjaa. Perheeseen kuuluu lisäksi vielä heidän poikansa Raffi.

”Tämä luku kertoo seitsemästä kuoleman synnistä”, vaimo sanoi ja naputti sivua jota oli lukenut.

Brunetti oli usein ajatellut, että miten näppärää oli, että jokaiselle viikonpäivälle oli oma syntinsä, mutta piti ajatuksen omana tietonaan. ”No?” hän sanoi.

”Minä aloin miettiä sitä miten meidän yhteiskuntamme on lakannut pitämästä synteinä tai ainakin onnistunut poistamaan niistä sen synnin haiskahduksen, joka niihin ennen liittyi.”

Brunetti otti itselleen tuolin ja istahti vastapäätä Paolaa. Hän oli halukas kuuntelemaan, vaikkei asia häntä suuremmin kiinnostanutkaan. Hän kohotti lasiaan vaimolle ja maistoi. Viini oli juuri niin hyvää kuin hän muisteli. Luojalle kiitos hyvästä viinistä ja hyvistä ystävistä, ja luojalle kiitos myös hyvästä vaimosta, joka pystyi löytämään polemiikin aiheen vaikka keskiasteen uskonnon oppikirjasta.

Brunettin oma moraali on korkea, vaikka hän usein joutuu pohdiskelemaan työnsä mielekkyyttä. Poliisina toimiminen Italiassa, tai oikeamminkin Venetsiassa, ei ole aina helppoa. Maan korruptoineisuus, ihmisten tapa toimia viranomaisten kanssa ja byrokratian rattaissa on Brunettille ainainen pettymys. Hiljaisen alistuneena tilanteeseen Brunetti kuitenkin sitkeästi tekee työtään, jotta edes joskus oikeus tapahtuisi. Matkalaukkuvarkauksien selvittely on edennyt oikeustoimiin ja Brunetti pohtii mielessään tapahtumaa.

Hän tiesi, mitä tuleman piti: tuomarin päätöksestä valitettaisiin ja sitten koko ruljanssi alkaisi alusta ja kestäisi iät ajat, päätöksiä tehtäisiin ja kumottaisiin, kunnes valitusoikeusaika päättyisi ja koko juttu joutaisi arkistoon. Hän oli seurannut samaa hidasta gavottia koko uransa ajan: kun musiikki soi kyllin hitaasti ja orkesterin jäseniä ehdittiin taukoamatta vaihtaa, ihmiset väsyisivät ennemmin tai myöhemmin kuuntelemaan samaa vanhaa sävelmää, niin että kun aika olisi täynnä ja soitto lakkaisi, kukaan ei huomaisi mitään.

Tuollaiset aatokset ne juuri saivat aikaan sen, että hänen oli joskus vaikea kuunnella, kun Paola arvosteli poliisin toimintaa. Hän tiesi, että oikeusjärjestelmä, jonka piirissä hän työskenteli, oikeutettiin sillä että loputon valitusoikeus takasi syytetyille turvan vääriä tuomioita vastaan, mutta kun vuodet vierivät ja nuo takuut entisestään laajenivat ja vahvistuivat, hän oli alkanut miettiä kenen turvallisuuden laki oikein takasikaan.

Väistämättä mieleeni tulee Italian nykyisen presidentin oikeudenkäynnit.

Tähän postaukseen piti tulla valokuvia Venetsiasta, mutta niitäpä ei koneelta nyt löytynytkään. Sen sijaan laitan kuvan kutimestani toisen murhamamman kunniaksi. Miss Marple tuskin olisi valinnut tätä väriä sukkiin, mutta itse olen ihastuksissani.

Leppoisaa ja mukavaa Juhannusta kaikille, kirjoilla tai ilman. :D