Tehtaan varjossa

Vai että jäi lukeminen? Aloitin eilen illalla uuden kirjan, heräsin aamulla kuuden aikaan ja jatkoin lukemista puoli yhdeksään. Oletteko muuten koskaan kesäaamuna istuneet ulkona yksin aamun sarastuksesta auringon paisteeseen? Se oli tämän kesäni yksi kohokohdista, autuaallinen rauha ympärillä ja tuhansien lintujen sirkutus korvissani.

Siinä se sitten oli, luettuna. Kirja, johon tartuin melkein pelonsekaisin tuntein. Klassikko suomalaisessa kirjallisuudessa, kirja, jonka jokaisen pitäisi lukea. Mitä jos en pidäkään siitä? Mitä jos se onkin tylsä? Kamalaa, jos lupaukseni mukaisesti postaan jokaisen luetun kirjan ja minulla ei olekaan siitä mitään sanottavaa? Toisin kävi. Pehmeäkantinen opus, kirpulta 50 senttiä, oli paljon enemmän arvoinen.

Tehtaan varjossa

Toivo Pekkanen

Kirja kertoo nuoren pojan kasvutarinan mieheksi kansalaissodan jälkeisessä ajassa. Kirja on julkaistu vuonna 1932. Toivo Pekkasen oma elämänkerta on hyvin lähellä kirjan päähenkilön elämän kaarta ja ei voi välttyä ajattelemasta, että kirja olisi oma elämäkerrallinen.

Huoleni ennen kirjan lukemista oli turha, pidin kirjasta ja paljon pidinkin. Teksti on helppolukuista, jouhevaa ja hyvin etenevää. Toki on huomioitava teoksen ikä. Jotkut sanat ja lauseet ovat vanhahtavia, mutta eivät kiusallisella tavalla.

Kirjasta on mainittu, että se on kirjoittajan läpimurtoteos ja en ihmettele sitä lainkaan. Tyynesti ja kiihkoilematta, kummankaan vastapuolen puolesta tai vastaan julistamatta, kirja kertoo kaupunkiköyhälistön elämästä rehellisesti ja kaunistelematta, mutta myöskään sitä kauhistelematta.  

Ihmisten jakautuminen yhteiskunnallisesti ei rajoitu ainoastaan niihin kolmeen neljään pääluokkaan, jotka vihamielisesti ja vastakkaisina esiintyvät vaaleissa ja valtiopäivillä. Kukin luokka jakautuu vielä lukemattomiin kerrostumiin, sillä ihmisen keskuudessa on asianlaita kerta kaikkiaan niin, että toiset ovat ylempänä ja etevämpiä kuin toiset tai ainakin ovat olevinaan. Puhe tasa-arvoisuudesta on vain unelma, sillä eriarvoisuus kuuluu itse inhimilliseen luontoon. Tietenkin on hirveän epähumaania puhua näin, mutta se ei mitenkään tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että heti, kun joku meistä saa tuntipalkkansa nostetuksi kymmeneen markkaan, ei hän enää tunne tarvetta kunnioittaa naapuriaan, joka yhä tekee työnsä viidellä markalla.

Välillä tuntuu, että Pekkanen kirjoittaa sormi pystyssä opettajamaisesti kertoen. Laitan sen kirjan iän piikkiin. Nekään kohdat eivät häirinneet lukuintoani. Hyvä ja lukemisen arvoinen kirja, varsinkin jos suomen lähihistorian tapahtumat kiinnostavat, mutta sekään ei ole välttämätöntä. Kasvutarina sinänsä ei vanhene koskaan, tapahtumat ja miljööt ympärillä vain vaihtuvat.

Hauskana yksityiskohtana bongasin kirjasta mielestäni huvittavan jutun. Kirjan päähenkilö harrastaa lukemista intohimoisesti (kuten Pekkanenkin nuoruudessaan) ja huomioni kiinnitti päähenkilö Samuelin parhaiden ystävien nimet: Frans ja Eemil. Eivät liene sattumalta valitut nimet ottaen huomioon Pekkasen lukuinnon nuorena miehenä.

He olivat laskeutuneet köyhälistöperheestä kurjalistoperheeksi, paikastaan tietoisesti taistelevasta perheestä yhteiskunnan armoilla eläväksi perheeksi, ja heidän suhteensa ympäröiviin asioihin oli täysin muuttunut. Heillä oli nyt asioita köyhäinhoitohallitukseen sen sijaan, että he ennen olivat vaatineet korkeampia palkkoja ja muita oikeuksia yhteiskunnalta. Nyt he eivät vaatineet mitään, vaan anoivat, mikä on aivan eri juttu.

Molemmat yllä olevat lainaukset ovat niin täysin ajankohtaisia, kuin vain olla voi. Ihmisen luonto ei näemmä muutu koskaan. Tämä kirja oli taas yksi konkreettinen esimerkki siitä luettuna.

Vielä lainaus kirjan lopusta, voisi kai sanoa, että onnellisesta lopusta:

Hän oli nyt mies, valmis mies. Näennäisesti hän pitelee omissa käsissään kohtalonsa kaikkia lankoja. Kesät ja talvet tulevat ja menevät, vuodet tulevat ja menevät. Väliin on kaunis ilma, väliin rumempi, toisinaan tulee päivien katkeamattomasta jonosta esiin erittäin miellyttävä päivä, josta muisto säilyy vielä kauan jälkeenpäinkin, toisinaan taas päinvastoin.

Sitähän se elämä on.