Sukuloimassa

Kävimme pikaisesti sukuloimassa paikassa, jossa en ollut koskaan käynyt. Ihastuin ikihyviksi. Ei voi todeta muuta kuin, että kyllä Suomen maaseutu on kaunista.Olen ennenkin siitä tainnut kirjoittaa, että peltomaisema on minulle hyvin rakas. Pidän metsästä, järvikin on ihan ok, meri on kaunis vaan kovin vieras, mutta pelto se vasta on jotain.

Kuva sukulaistalolta tielle päin.

Olen paljasjalkainen kauppalalainen (nyk. kaupunki) ja olen asunut kaupungeissa tai ainakin maaseudun keskuksissa suurimman osan elämästäni. 10 vuotta asuin ihan maalla ja sielu tunsi olevansa kotona silloin. Nykyinen rivari on kaupungissa pientaloalueella. Sydän sykähtää joka kerta, kun näen talon ja pellon  avaralla maaseudulla.

Sukulaistalo

Sykähti se sydän tämänkin nähdessä ja varsinkin ne alkuperäiset leveät lattialankut, uuu-oo, vieläkin pyörryttää.

Tämä taas talolta järvelle päin.

Pihapiirissä oli  perennoja. Tämän haluaisin joskus omaan pihaani. Keltaisia iiriksiä en kovin usein ole nähnyt. Uuu-oo olin tällekin. :)

Yksi oli auennut, muut oli vielä nupullaan.

En muista, että koska olisin ollut näin lähellä hevosta viimeksi. Tää kaveri oli mun kamu, se tuli kutsusta luokse ja seurasi aidan vieressä mihin ikinä meninkin. Loimi on päällä itikoiden takia, poika on kuulemma erityisen herkkä pistoille ja puremille.

Suomenpienhevonen - ruunapoika katsoo kauniisti kohti.

Uskalsin silittää, taputtaa ja jopa silitellä turpaakin. En muistanut, että kuinka sileä ja samettinen se on. Olen ratsastanut teini-ikäisenä, mutta silitellyt ja taputellut kyllä joskus myöhemminkin.

Kolmikko sai tarpeekseen kamerasta ja lähti omille teilleen.

Rannasta vielä nappasin yhden kuvan. Täydellista idylliä suomalaiseen sieluun.