Yllättäin

Kiireisen työpäivän jälkeen, kun kaamea lumimyräkkä oli tyyntynyt, päänsärky jyskytti takaraivossa. Päätin kävellä kauppaan reittejä, joita en aiemmin ollut kävellyt.

Tarvoin kinoksissa, hyppäsin välillä autokaistalle kun mieleni ei tehnyt leikkiä vuoren valloittajaa. Raikas sää helpotti päänsärkyä ja lihaksillle teki hyvää päästä töihin. Pujahdin jättiläismäisen parkkipaikan ohi väistellen aurakuskeja ja peruutusvaihteella rääkyvän hälytysäänen läpitunkeva ääni hirvitti.

Yllättäin eteen avautui pieni metsäsaareke ja vaikka se pidensi matkaani, niin en voinut vastustaa metsän kutsua.

Häly ja melu hiljeni. Koirapuisto metsän keskellä oli tyhjänä ja ristinsielua ei näkynyt missään. Aamullisesta myräkästä ei ollut tietoakaan, puut olivat suojelleet kulkureittejä kinoksilta. Hengitys rauhoittui kuin itsestään ja mietin, että voiko tosiaan metsä ottaa minut syliinsä näin lempeästi.

Ylöspäin katsoessa huimasi ja hiljainen vaimea maailman hyörinä kuului taustalla. Keidas valtateiden risteyksessä pahimpaan ruuhka-aikaan yllätti. Tunsin sielussani olevani metsäläiskansaa.

Alan selvästi heräillä talvikoomastani. Olen lukenut kaksi kirjaa peräjälkeen, sanat maistuvat taas. Huomaan toistavani itseäni vuosi vuoden jälkeen samassa kierrossa luonnon mukaan. Kohta on vuorossa kevään mukanaan tuoma inspiraatiopyörremyrsky, kuten vuosi sitten tässä postauksessa.

Nyt jo ajatukset karkailevat välillä uusiin tuunauksiin, uusiin ideoihin ja kotikin alkaa näyttää nuhruiselta. Kaupoissa huomaan varautuvani jo Taloon Maalle. Siemenpusseja olen ostanut ja kaikesta vannomisesta huolimatta sorruin taas heleisiin villalankoihin. Sieltä ne hyllystä kuiski korviini: "Ota minut, olen kevään väri!" Onneksi vain kaksi sai vakuuttuneksi.

Maaliskuu olisi normaalisti huomenna, mutta nyt pitää odottaa ylihuomiseen. Maaliskuu on ihan selvästi kevät. Eikö vaan?

Voikaa kaikki hyvin, minäkin alan pikkuhiljaa.