Oletko kiltti ja suvaitsevainen?
Mitä se kiltteys oikein on ja miksi pitäisi olla kiltti? Vai pitäisikö? Minut on kasvatettu kiltiksi tytöksi. Tunnollinen, kiltti ja avulias olivat hyveitäni vähän alle kolmekymppiseksi. Sen tarkemmin henkilöhistoriaani menemättä, niin ensimmäisen kerran kiltteys loppui 15-vuotiaana ja lopullisesti 30-vuotispäiviini. Siihen oli monia eri syitä ja asiat kasaantuivat niin, että liiallisen kiltteyden oli pakko loppua.
Tunnollisuuskin on vähän niin ja näin. Toisissa asioissa olen piinallisen tunnollinen, ihan ärsyttävyyteen asti ja toisissa taas vähän sinne päin. Tunnollisuus on minulle venyvä käsite ja sen määrittely vaihtelee asian yhteydessä.
Avulias olen aina ollut ja olen varmaan hamaan loppuun asti. Jos voin auttaa, niin autan. Ikä on tuonut rajoja myös sen auttamisen suhteen. Kaikkea, kaikkia ja maailmaa en voi auttaa kuin tiettyyn pisteeseen asti. Hyväntekeväisyys ja auttaminenkin voi olla myös pelkästään oman itsensä ylentämistä ja se voi olla myös vallankäytön väline. Uhriksi julistautuminen saattaa laukaista toisessa ihmisessä auttamisen pakkoa. Milloin auttaminen on vilpitöntä ja vailla oman edun tavoittelua?
Kai se kiltteyskin on samoin, olen kiltti tiettyyn pisteeseen asti, mutta ylitseni et voi kävellä. Eipä se kovin kilttiä ole itseään kohtaan jos antaa kohdella kaltoin.
Ja tämä on se, mitä jäin miettimään. Miksi kiltteys on nykyään synonyymi nössölle, ylikäveltävälle ja jotenkin reppanalle? Miksi ei ole hyve olla kiltti? Kuitenkin lapsille aina hoetaan, että nyt pitää olla kiltisti, tuo ei ollut kiltisti tehty... Haluammeko lapsistamme nössöjä, kun vaadimme heitä olemaan kiltisti?
Törmäsin netissä tähän Raisa Cacciatoren blogikirjoitukseen. Se on äärettömän hyvä kolumni kiltteydestä. Antaa ajattelemisen aihetta, kannattaa lukea.
Minä ainakin haluaisin olla kiltti. Ei se helppoa kuitenkaan aina ole.
Taannoisen vaalikampanjan aikana puolestaan törmäsin monen monta kertaa siihen, että eri medioissa hehkutettiin kovasti Suomen ja suomalaisten suvaitsevaisuutta. [Linkistä löytyy wikipedian määritelmä suvaitsevaisuudesta]. Ärsyynnyin kovasti, koska en halua olla suvaitsevainen. Sillä nostan itseni yläpuolelle ja suvaitsen ylhaisyydestäni muita ihmisiä tai heidän tapaansa elää. Mikä minä olen sanomaan yhtään mitään kenellekään, joka rakastaa ja haluaa jakaa elämänsä miehen kanssa? Niinhän minäkin teen ja en kaipaa siihen keneltäkään suvaitsevaisuutta.
Netissä törmäsin myös tähän Tuomas Embusken kolmuniin suvaitsevaisuudesta. Provosoiva kirjoitus, kuten hänen tyyliinsä kuuluu, mutta ehdottomasti myös lukemisen arvoinen.
Sanat ovat aina sidonnaisia aikaan, paikkaan ja niitä käyttävään henkilöön. Minä haluan olla kiltti ja suvaitsevainen.
Miksi tuntuu kuitenkin niin kovin väärältä sanoa niin?
Kilttiä ja suvaitsevaista viikonloppua kaikille teille lukijoille!
Saisi se kevät jo suvaita tulla, täällä odotellaan kiihkeänä jo! ;D
Embusken kolumni oli mielenkiintoinen, kiitti linkistä. Suvaitsevaisuus, sitä mun pitää harjoitella joka päivä töissä.... menestyksestä ny tiedä sitten. Voinhan aina esittää olevani suvaitsevainen, vaikka sisällä kiehuisi :) Samoin kuin tuota kiltteyttä. En tykkäisi yhtään olla kiltti. Hoitajan työssä on ainakin potilaita kohtaan oltava kiltti. Ja nyt mietin sitäkin, että jos en olisi niin kiireinen töissä miettimään, että "saako potilas tarpeeksi happea" jne, löytäisin itseni lukemasta kaikenmailman blogeja ja kommentteja ja pohtisin yhtä lailla näitä asioita - ja kiivaasti ;) Kiitos Minna, että muistutat aina aika ajoin näistä syvällisimmistä asioista. Mukavaa viikonloppuna sinullekin. Mulla on yövuorot, pöh.
VastaaPoistaHyvä postaus, Minna! Pohtimisen aihetta itsekullekin, kiltteys on niin monisäikeistä..koen sen niin, että olen kiltti, autan ja avustan...mutta sit joskus mietin, miksi teen niin..miksi en saa sanottua että ei kiitos, ei käy tai vastaavaa...no vaadin itseltäni hyvät perustelut, miksi ei muka käy...jos kerran voin auttaa tai tehdä jonkun asian niin sitten meen ja lupaan...jos kerran olen "joutavana" saattaahan olla, että sitten mielessäni piiiikkasen jurputan, että voi ei..mutta se ei ole apua tarvitsevan kysyjän vika vaan ihan MINUN, kun en saa sanottua ei :)Loppupeleissä on kumminkin sitten hyvä mieli itsellä, kun on saanut olla avuksi, onhan se merkki siitä, että joku ees muistaa että olen olemassa, kun kysytään apua... :D Hyvää viikonloppua! :)
VastaaPoistaHei,
VastaaPoistaMielenkiintoinen teema. Luulisin olevani kiltti ja auttavainen, mutta en ole hyväksikäytettävissä, joten siltä osin kiltteydenviitta lensi nurkkaan jo ajat sitten. Autan odottamatta vastapalvelua, enhän osaa edes pyytää apua kuin äärimmäisessä hädässä eli suurinpiirtein silloin, kun jalka on murtunut ja koira pitäisi käyttää ulkona.
Suvaitsevaisuus... niin, aikuiset eläkööt haluamallaan tavalla vanhingoittamatta toista/muista (siis korostus sanalla aikuiset ja keskenään). Voin rehellisesti sanoa, että minua ei liikuta se mitä ihmiset tekee, keiden kanssa ne on tai miltä ne näyttää. Enemmän minua kiinnostaa se, millaisia ne on ja onko meillä jotain yhteisiä kiinnostuksenkohteita eli tullaanko luontevasti juttuun.
Hyvää aurinkoista sunnuntaita keväthankien keskeltä!
Anne
Itselleni kiltteys on ollut ihmisissä yksi ominaisuus, jota arvostan äärinmäisen korkealle. Haluan itse myös olla kiltti, vaikka tosiaan, ei se aina niin yksinkertaista ja helppoa ole.
VastaaPoistaKiltteys ja nössöys eivät saisi olla synonyymejä, eikä mielestäni tarkoita, että jos on kiltti, niin saa tulla hyväksikäytetyksi tai ei omaa mielipidettä asioista. Ihminen voi olla vahva, rohkea sekä kiltti. Jos me ihmiset olemme toisillemme kilttejä, meillä kaikilla on moninverroin mukavampaa täällä. :)