Tänään

Tänään töistä lähtiessä satoi hiljaista sumua, en edes varjoa aukaissut. Tuntui, kuin olisi pudonnut pisamia nenälle kesän jälkeen haalistuneiden omien rinnalle. Sumusade tihensi tahtiaan ja pysäkille päästessä jo varjokin aukesi. Ennen bussin tuloa ohi ajoi auto, jonka naama oli kuin hirviöllä, joka irvistää. Toinen auto hinasi kolmatta, jonka naama oli lytyssä kuin mopsilla.

Bussissa tapasin vastakohtani, tai kuulin.

Keskustelu bussin käytävän yli, kaksi keski-ikäistä naista
- Mää näytän ihan tasapainoiselta ulospäin, mutta sisältä oon ihan rikki ja hajalla, sanoi vaalea.
- Niinkö, vastasi vielä vaaleampi.
- Mää sitten tykkään eläimistä, lehmistä, vuohista ja lampaista. Kanoja mää haluaisin hoitaa.
- Meillä käy takapihalla villi kissa. Annan sille joskus ruokaa.
- Sää oot sitten ihana ihminen, sää annat sille ruakaa, hihkui vaalea ääni kimeänä. Voi pikku raukkaa, voi pikku raukkaa, lisäsi vielä leperrellen.

Jäin miettimään elämän tuokiokuvia. Olisi hienoa olla kirjailija. Voisi käyttää kaikki elämän tuokiokuvat oikeassa kohdassa ja kaikki mitä kirjoittaisi olisi totta.

Hetki yllätti keskellä arkea. Jäin toisenkin kerran miettimään. Vertasin omaa elämääni toisen omaan. Joskus yleensä näytän varmaan ulospäin epätasapainoiselta, mutta sisältä olen ehjä. Unohdun tuijottamaan silmät lasittuneina ja suu mutrussa kaukaisuuteen. Pää on täynnä ajatuksia ja useimmiten en edes kuule muita ihmisiä ajatuksiltani.
Pelkään lehmiä, ne on isoja. Vuohi on maailman tyhmin elukka, jos ei lasketa lampaita ja kanat vasta torvia onkin. En ehkä koskaan elämässäni ole leperrellyt. Joskus jollekin koiralle, mutta en koskaan kissalle. Vanhin kummipojistanikin sanoi 5-vuotiaana, että tykkään susta kun sä puhut kuin ihmiselle.

Pysäkiltä kuljin pitkin siltaa, metsän laitaa ja hiekkatiellä. Kahlasin läpi tuhkapensaan tulenpunaisten lehtien väistellen lätäköitä. Kotiin tullessa vaihdoin märät farkut ja piti istua alas, miettiä ongelmakohtia ja pullonkauloja huomiseen palaveriin. Taidan mennä tunteella, vasemmalta lonkalta valttikortit esiin ja hyvä tulee. Jos missä olen hyvä, niin kokonaisuuksien hallinta on vahvuuteni. Luottavaisin mielin huomiseen olen menossa.

Kirjoittelen sen sijaan tuokiokuvia blogiin. Seuraavaksi juon kupin teetä, käperryn nojatuolini Veikon syleilyyn ja neulon loppumatonta unisukkaparia alpakkalangasta katsellen tallennettua brittisarjaa.

Unohdin aamulla, että mulla olisi ollut jumppa tänään. Mietin, että oliko unohdus alitajunnan tahallinen teko. Onko sillä edes väliä?

Musta tuntuu, että blogini on muuttumassa musta-tuntuu-blogiksi. Musta tuntuu, että siihen tulee muutos kunhan saan keskeneräisistä valmista. Tällä en tarkoita itseäni.