Tarina itkijä-iitan kyynelkanavasta

Mietin pitkään, että kirjoitanko tänne blogiin lainkaan "sairaskertomustani", mutta se on tuottanut niin monta hervotonta naurukohtausta matkan varrella, että päätin jakaa sen myös teidän kanssanne. Koittakaa kestää, tarina alkaa syntymävuodestani...

Vauva-aika 60-luku

Synnyin aprillipäivänä ja tarinan mukaan kätilö sanoi isälleni, että poika tuli, aprillia. Isälläni oli entuudestaan vain poik(i)a ja tottahan pikkuprinsessa oli isän silmäterä alusta lähtien. Toinen silmäni oli aina kiinni, tulehtunut ja rähmässä. Se ehkä himmensi prinsessan ulkoista loistoa hieman ja varovasti isäni kysyi, että aukeaakohan tuo toinen silmä ikinä. Lääkärit tekivät parhaansa ja sairaskertomukseni alkoi siitä. Sitä on kolme kertaa operoitu syntymävuotenani ja silmä on ollut avoinna siitä lähtien enemmän ja vähemmän.

Nuoruus 80-luvulla

Vasen silmäni oli aina herkkä vuotamaan muutenkin vain kuin itkusta. Olen aina ollut pillittäjä, silloinkin kun vain olen. Ei tarvi suvivirttä (no silloin 80-luvulla syynä oli yleensä traaginen rakkaus, Pretty baby tai joku muu yhtä hyvä elokuva tai se, että en päässyt kotibileisiin, vaikka KAIKKI muut meni sinne) eikä surullisia uutisia. Pikku tuuli riitti. Pakkanenkin oli yhtä hyvä. 80-luvun lopulla kun melkein aikuistuin, aloin kysellä lääkäreiltä, että voisiko asialle tehdä jotain. Yksi hyvin ystävällinen lääkäri kertoi, että juu tottakai. Silmälääkäri aukaisee sen sellaisella  pitkällä neulalla, huuhtelee ja ihan vaan paikallispuudutuksessa. Tosi helppo ja nopea toimenpide.
- Ööö- okei, ehkä se ei nyt NIIN paha ole. Pärjään kyllä sen kanssa ihan ok. Palaan asiaan, kiitos.

Sinnittelyn aika

No siinä sujahti sitten 1990-luku (kiireistä pikkulapsen hoitoaikaa ja ruuhkavuosia) ja Millenuium vaihtui. Eihän siinä uuden vuosituhannen kynnyksellä ehtinyt yhtä vuotavaa silmää huomata ja ehkä siihen jotenkin tottuikin. Silmä vuotaa, mitä sitten. Sehän on vuotanut aina. Viisaat sanoo, että kaikkeen tottuu paitsi siihen jääpuikkoon siellä mihin aurinko ei paista. Just kun ehtii tottua, niin se pirulainen sulaa jo. Samoin kävi vuotavalle kyynelkanavallekin. Totuin jotenkuten ja hirvitti se neula...

2010-luku

Ihminen kun täyttää neljäkymmentä, niin joku aivoissa muuttuu. Ei ehkä tyydykkään siihen mitä on aina ollut. Keski-ikä kun iskee, niin asiat saa uutta perspektiiviä. Vuotavasta silmästä voi ehkä tulla myös ongelma. Ja mikä on se ensi askel, kun huomaa ongelman? Tunnista ja tee asialle jotain.

Ehkä se keski-ikä toi muassaan myös ongelman pahentumisen. Talvipakkasilla jäätyneen kyyneleen pyyhkiminen hanskan kulmalla ei ole kivaa ja varsinkin kun se ei enää ole satunnaista vaan säännönmukaista.

Se aiheuttaa myös uskottavuusongelmia. Palverissa keskustellaan seudun parhaiden asiantuntijoiden kanssa asemapiirustuksen muutoksesta euref-koordinaatistoon, arkkitehtiä vilisee silmissä, päällikköä ja muita viisaita vino pino ympäärillä ja kun minulta kysytään asiantuntijamielipidettä, niin mitä tapahtuu... kyynel vierii silmästä ja vastaan mielipiteeni. Se siitä sitten. Peli on menetetty, ei voi mitään.

Vuosi sitten

Tartuin härkää sarvista ja kyyneltä silmäkulmasta, marssin lääkäriin ja homma eteni. Rassattiin neulalla, oli hyvä noin kaksi tuntia. Tarvitaan pikku leikkaus, yritetään helpottaa vaivaa. Menemättä yksityiskohtiin, niin eka yritys oli ihan järkyttävän kamala ja epämiellyttävä kokemus. Juuri sellainen, kuin sen 80-luvulla kuvittelin sen olevan ja ehkä vähän vielä pahempi.

Työkavereille kerroin, että työterveyslääkäri määräsi mulle silikonileikkauksen (juu- ihan tarkoituksella). Yksi miespuolinen tokaisi sen kuullessaan, että onko ne sokeita. Kuvia kun ei tässä postauksessa ole, niin kerron teille, että kuppikokoni luomu-D... D-kupista huolimatta leikkauspäivä lähestyi ja viime viikolla maanantaina marssin Taysin uuteen silmäkeskukseen leikkaukseen, silikoniputken asennusta kyynelkanavaan oli tarkoitus tehdä ja niinhän se tehtiinkin. Harmi, että olin nukutuksessa. Silmät lepäsi sekä kirurgissa, että anestesialääkärissä, tai sitten se oli esilääkityksen luoma harhanäky. Viimeinen mitä muistan leikkauspöydältä oli se, että kyynel valui vasemmasta silmästäni. Jopa lääketokkurassa huomasin (tai juuri siitä johtuen) tilanteen ironian.

Leikkauksen jälkeen

Heräsin sairaalan kauniissa yöasussa (se oli mintun vihreä virttynyt lerpake) ja oli ihan sunnuntaifiilis. Ei nukuttanut yhtään, mutta ei tehnyt mieli herätä tai nousta. Kurkku oli järkyttävän kipeä ja huuli turvoksissa ja silmää piti operoida. Mitä tapahtui? Anestesialääkäri poikkesi ja kertoi, että mun nielu on niin syvällä, että oli tosi vaikea asettaa hengitysputkea paikoilleen, sokkona piti mennä. Olen siis syväkurkku, en tiennyt sitä ennen sitä päivää. Ihan hetken ajan melkein luulin, että sanoin sen sille nuorelle jannulle ääneen.

Nukutuksen jälkeen ei saa olla yksin. Tarvii saattajan sairaalasta ja päivä ja seuraava yö pitää olla aikuisen valvonnassa. Sain valvontapaikan Even sohvalta ja odottelin Insinööriä töistä viemään mut kotiin. Juuri ennen kotiin lähtöä sain kamalan aivastuskohtauksen. Niistin ja ihmettelin, että kyllä on sitkeää räkää kun ei katkea lainkaan. No eihän se mihinkään lähtenyt, viisi senttinen silikoniletku sojotti nenästäni. Samanlaisia tapaa etelämeren mursuilla, sellaisia valkoisia kovia sojottavia kuonokarvoja. Eve sai ihan järkyttävän kikatuskohtauksen ja vaatimalla vaati, että sen pitää ottaa valokuva. En suostunut, olis kuitenkin laittanut sen blogiinsa.

Soittoa päivystykseen ja takaisin sairaalaan. Parkkipaikalla sivutuuli läpsytti silikoniputkea vasten vasenta poskeani ja olo oli tosi naisellinen. Silmäkeskuksen ilmoittautuminen on samalla tiskillä kuin potilashotelliin kirjautuminen. Kolme herrasmiestä tiskillä kirjoitti hotellivieraskaavakkeita, kun kysin, että missähän päivistys mahtaa olla. Kaikkien neljän ilme oli piilokameran arvoinen, kun virkailija viittoi käytävään päin.

Marssin ovelle ja huoneessa oli hoitaja ja päivystävä lääkäri. Pokkana kysyin niiltä, että onkohan tässä leikkauksessa jotain takuuta. Ne repes molemmat. Lääkäri katkoi putken oikeaan mittaansa ja mursunkarva on nyt piilossa nenäni sisällä. Ilmeisesti leikkauksessa putki oli jotenkin jäänyt mutkalle nenääni ja aivastuksen voima sai sen suoristumaan. Putkea pidetään kyynelkanavassa noin puoli vuotta ja sitten toivotaan toivotaan, että oma kyynelkanava on suurentunut sen verran, että kyynelneste menee sinne minne pitääkin, eikä poskeani pitkin leuan kärkeen.

Jälkiseuranta

Puolen vuoden jälkeen olen siis viisaampi, että kannattiko. Jos toimenpide ei auta, niin sitten porataan kyynelnesteelle uusi reikä nenänpieleen. Se ei kuullosta yhtään sen paremmalta kuin se neula, jolla rassattiin ja jota pelkäsin 20 vuotta. Pitäkää peukkuja, että mursunkarva nenässä auttaa.

Loppuun vielä aiheeseen sopiva kipale ehtaa 80-lukua! Tulin tästä biisistä jotenkin ihan älyttömän nostalgiselle tuulelle. Osaan vieläkin sanat ulkoa, kuten melkein kaikista tämän albumin kappaleista. Melko säälittävää, mutta totta. ;)