sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Virkattu räsymatto maanikkomummon kuteista


Olen vakuuttunut siitä, että lomalla pitää tuntuakin tältä. En tiedä viikonpäivää, ennen kuin katson sen jostain. En tiedä kellonaikaa, ennen kuin kuin katson sen jostain. Mitään ei ole pakko tehdä, ellei siltä tunnu. Mitään ei ole pakko syödä, ellei siltä tunnu. Ei ole pakko herätä, jos siltä ei tunnu. Ei ole pakko nousta, jos siltä ei tunnu.

Tämä loma tuli tarpeeseen ja teen parhaani nauttiakseni siitä. Loppumaton viikonloppu on tullut vihdoinkin. Loma ei toki tarkoita sitä, etten tekisi mitään. Olen pessyt kolme koneellista pyykkiä, kun on niin loistava ilma pyykin kuivaukseen. Siinä se menee sivussa, kun virkkailen tai luen. Tein überhyvän kanapiirakan, siinä se meni sivussa kun virkkailin. Katselin telkkarista Foylen sotaa (oi nuo ihanat BBC:n lavasteet ja puvut, kaikki niin viimeisen päälle kuin vaan olla voi), kun virkkailin. Jaa, että mitä virkkasin? No tätä.




Viime vuonna löysin kirpparilta pussillisen kuteita, joista aloin tehdä tätä mattoa. Kuteet olivat epämääräisiä, kaiken värisiä ja kaiken laatuisia. Viime vuoden pastillien jälkeen jäljelle jäi vain kummallisia keriä kaiksissa mahdollisissa väreissä.




Aloitin virkkauksen siten, että otin kerän summassa ja virkkasin. Kiinteät silmukat seurasivat toinen toistaan, kerros toinen toistaan ja kerä toinen toistaan. Maanikkomummo sai nimensä siitä, että hänen tekemänsä kuteet oli ommeltu yhteinäiseksi keräksi. Huhhei, mieti vähän: käytetyistä vaatteista tehdyt matonkuteet oli ommeltu yhtenäisiksi keriksi!!! Minä kun kuvittelin olevani kätevä emäntä, kun revin lakanoita kuteiksi...




Virkattu matto alkoi näyttää vanhanajan räsymatolta.Mummon kuteiden väliin virkkasin sekaisin trikookudejämiä, lakanakudejämiä ja leikkasinpa jopa pari kulhtanutta tyynyliinaakin mukaan. Mattoa virkatessa huomasin, että moniväriset kuteet tekivät sen vanhanajan-fiiliksen, josta niin kovasti pidän matossa. Jos olin tehnyt pitkään pelkillä yksivärisillä, niin matto ei näyttänyt yhtään niin oikealta kuin halusin. Maton edetessä siis kiinnitin huomiota myös kuteen laatuun. En väriin, mutta räsyn kuvioon tai kuviottomuuteen. Tietyn ajan jälkeen kerrosten väliin oli pakko saada kuviollista kudetta, jotta fiilis säilyi.

Kuvissa on meneillään viimeinen kerä. Matto on menossa saunan eteiseen täällä maalla.
[Melkein nolona tunnustan, että tämä on neljäs matto, jonka olen tehnyt viikon aikana. Niitä muita ei vaan voi näyttää, kun ovat menossa lahjaksi.]

Viimeiseksi sitten ne kesäkuun lopun pakolliset kuvat. Pionit vaan on niin upeat, ei sille mitään voi.






Perinteisesti mummon haudalle vien yhden tai kaksi, ehkä omaan maljakkoonkin yhden...


keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

428 ja puolikas

Aloitin kesälomani ensimmäisen päivän otsikolla. Vietin kiihkeän lukusession komisario Adamsbergin seurassa ja nautin Fred Vargasin poukkoilevasta kirjotustyylistä kun ratkottiin normandialaisen tapausta. Rakastan Vargasin joka puolelle sinkoilevaa ajatuksen juoksua. Joku voisi jopa väittää, että hän kirjoittaa samalla tavalla kuin minä puhun. Aihe vaihtuu lennossa toiseen ja kuulijan (lukijan) pitää olla tarkkana, että seuraa puheen (tekstin) aikana myös ajatuksia. Kirjan luettuani ymmärrän taas Insinööriä hieman paremmin. Ihan aina ei minunkaan mieleni pysynyt Vargasin mukana.

Puolikas taas oli virkattu matto, jota koukkusin maanisella vimmalla. Nyt kolmantena päivänä (miksi tuo kuullostaa aina niin raamatulliselta?) matto on jo valmis. Lisäksi on toinen puolikas tuloillaan ja yksi kori on valmiina.

Vielä en ole päässyt ajatuksesta, että viikonoppu on kohta ohi. Ehkä jo huomenna pääsen. Valokuvat olivat tänään ylivoimaisia täppärin yhteydelle. Ehkä jo huomenna eivät. Meillä lomalaisilla ei ole kiirettä mihinkään.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Löytöjä kirppikseltä


Pitkästä aikaa kävin kirppareilla kiertelemässä. Ilmeisesti tauko on tehnyt hyvää, kun tein mielestäni löytöjä. Viikonloppuna löytyi tuoli, johon ihastuin heti ja oikopäätä.



Tuoli on tammea ja istuinpäälliset on käsin kirjottu. Jouset ja liitokset ovat kohtalaisessa kunnossa, niille ei tarvitse tehdä mitään ainakaan vielä. Hinta oli vaivaiset 30 euroa, en edes epäröinyt kun kannoin sen autoon.




Tuoli sijoittuu taloon maalle joko eteiseen tai makuuhuoneeseen. Se löytää paikkansa sen jälkeen kun eteisen remontti on valmistunut.Eteistä ei edes pitänyt remontoida, mutta talven vesivahingon jälkeen sisävessa sai purkutuomion lopullisesti ja siinä vaiheessa eteinenkin vähän muutuu...




Toisen löydön tein tänään, kaksi kappaletta kirkkaita Tamara Aladinin Riihimäen lasille suunnittelemia Carmen kääntömaljakoita. Toisin päin ne ovat maljakoita ja toisin päin kynttilänjalkoja. Ne olivat 5 euroa kappale ja en ensin uskonut tuuriani. Erityisen hyvältä tuntui tehdä löytö jonkun jobbarin pöydästä. Miten se onkaan paljon enemmän mieltä ilahduttavaa tehdä löytö sellaisesta pöydästä kuin, että jonkun mummon?

Kuvasin maljakot etupihalla, mihin ihan itse omin käsin rakensin kukkalaatikon. Sirkkelöin, ruuvasin ja sahasin. Ihan itse! Insinööri piti kiinni, mutta ei muuta. :)




Ritilä on valmiina ostettu Lidlistä, mutta muuten puutavara on ylijäämää terassin rakentelusta. Etupiha on pohjoisen puolella. Haaveilin laatikkoon rungollisia verenpisaroita, mutta en raaskinut ostaa kuin Uuden-Guinean Liisat. Ehkä se muratti tuolla takana kasvaa ritilikköön vähän peitoksi syksyyn mennessä.



Portaiden vierusruukkuihin laitoin begoniat. Ne löytyivät edullisesti Prismasta, jostain syystä myivät näitä 2,50 kappale. Harmittelin jälkeen päin, että olisihan näitä voinut enemmänkin laittaa samaan isoon ruukkuun. Nyt on kaverina neilikat ja lankaköynnös.

Bloggaaminen (tai koneella istuminen yleensäkin) on ollut varsin nihkeää koko kevään. Tiukka kevät työkuvioissa ja tiukka puristus opiskelukuvioissa yhdessä alakerran remontin kanssa on ollut kovin uuvuttavaa. Jään lomalle juhannuksesta ja loma tulee todellakin tarpeeseen. Edellisvuosien tapaan virkattua mattoa pukkaa, aloitin jo viime viikonloppuna.

Oikein mukavaa tulevaa juhannusta kaikille!

torstai 13. kesäkuuta 2013

Sukuloimassa


Kävimme pikaisesti sukuloimassa paikassa, jossa en ollut koskaan käynyt. Ihastuin ikihyviksi. Ei voi todeta muuta kuin, että kyllä Suomen maaseutu on kaunista.Olen ennenkin siitä tainnut kirjoittaa, että peltomaisema on minulle hyvin rakas. Pidän metsästä, järvikin on ihan ok, meri on kaunis vaan kovin vieras, mutta pelto se vasta on jotain.

Kuva sukulaistalolta tielle päin.


Olen paljasjalkainen kauppalalainen (nyk. kaupunki) ja olen asunut kaupungeissa tai ainakin maaseudun keskuksissa suurimman osan elämästäni. 10 vuotta asuin ihan maalla ja sielu tunsi olevansa kotona silloin. Nykyinen rivari on kaupungissa pientaloalueella. Sydän sykähtää joka kerta, kun näen talon ja pellon  avaralla maaseudulla.

Sukulaistalo

Sykähti se sydän tämänkin nähdessä ja varsinkin ne alkuperäiset leveät lattialankut, uuu-oo, vieläkin pyörryttää.


Tämä taas talolta järvelle päin.

Pihapiirissä oli  perennoja. Tämän haluaisin joskus omaan pihaani. Keltaisia iiriksiä en kovin usein ole nähnyt. Uuu-oo olin tällekin. :)


Yksi oli auennut, muut oli vielä nupullaan.

En muista, että koska olisin ollut näin lähellä hevosta viimeksi. Tää kaveri oli mun kamu, se tuli kutsusta luokse ja seurasi aidan vieressä mihin ikinä meninkin. Loimi on päällä itikoiden takia, poika on kuulemma erityisen herkkä pistoille ja puremille.


Suomenpienhevonen - ruunapoika katsoo kauniisti kohti.

Uskalsin silittää, taputtaa ja jopa silitellä turpaakin. En muistanut, että kuinka sileä ja samettinen se on. Olen ratsastanut teini-ikäisenä, mutta silitellyt ja taputellut kyllä joskus myöhemminkin.


Kolmikko sai tarpeekseen kamerasta ja lähti omille teilleen.

Rannasta vielä nappasin yhden kuvan. Täydellista idylliä suomalaiseen sieluun.





tiistai 4. kesäkuuta 2013

Maalla


Vesijutut korjattu, ruoho leikattu, talo on kuosissaan. Fiilistellään vaan.









Jotta ei totuus unohtuisi.
Joka nurkalla löytyy raivattavaa, korjattavaa tai kunnostettavaa.
Onneksi on paljon tehtykin jo.